Kaikki tiedämme, että monet ovet julkisissa tiloissa aukeavat automaattisesti ihan itsekseen. Joskus ei tarvitse edes nappia painaa ennen kuin ovi lähtee jo iloisesti hurisemaan auki. Se on kätevää, jos kädet ovat täynnä tavaraa tai eivät jostain muusta syystä ole käytössä. Ja ovathan jotkut ovet painavia, joten on mukavaa ettei niitä tarvitse itse kiskoa auki. Vaikka tämähän on tarkoitettu tietenkin erityisesti heille, jotka eivät niitä ovia ihan oikeasti saa itse auki, kuten vaikka pyörätuolin tai muiden apuvälineiden avulla liikkuville.
Joskus hämmentää sekin, että terveraajaiset ihmiset eivät jaksa käyttää omaa lihasvoimaansa. Ja toisaalta jotkut ovet aukeavat automaattisesti, vaikka haluaisikin avata ne itse! Se laiskistaa, ja huomaan ajattelevani yhä useammin, että turha sitä ovea on näillä kipukäsillä edes yrittää avata, kun automaattiavaus kuitenkin kiskoo sen käsistä.
Toki on hienoa että kaikki pääsevät sinne minne haluavat. Todellinen esteettömyys ja tilojen avaaminen kaikille kuitenkin edellyttäisi sitä, että myös kynnyksiä madalletaan ja oviaukkoja levennetään. Ja kun kaikki ovat sitten päässeet sisälle, siellä pääsee hädän yllättäessä myös tarpeeksi tilavaan vessaan. Olen tänä syksynä taas järkyttynyt siitä, kuinka harvoin tämä yhtälö toteutuu esimerkiksi tamperelaisissa kahviloissa ja ravintoloissa.
Ehkäpä automaattinen ovien avautuminen vähentää myös sitä, että ihmiset todella ottaisivat toisensa huomioon. On hienoa, ettei tarvitse olla muista riippuvainen, mutta kuten kaikki automaatit, automaattiovetkin, vähentävät entisestään kontaktia ihmisten välillä. Ne eivät myöskään korvaa ihmistä: itse olen liikuntavammaisempina aikoinani jäänyt ovien väliin niiden sulkeutuessa liian nopeasti. Pinteestä minut on pelastanut toinen ihminen.
Todellinen esteettömyys on siis paljon muutakin kuin automaattisia ovia. Se on sitä, että todella otetaan huomioon erilaiset ja erikuntoiset ihmiset, ja mietitään, miten he oikeasti pääsevät ovien toiselle puolelle, kynnysten yli ja sisälle muiden pariin.
Iida Kalmanlehto
Kirjoittaja on 30-vuotias tamperelainen sosiaaliantropologian opiskelija, joka sairastaa mm. MS-tautia, epilepsiaa ja muita niihin liittyviä tai liittymättömiä vaivoja.
