Tasa-arvoasiat ovat kovasti tapetilla. Vaikka edelleen yhteiskunnassamme on asioita, joissa ihmiset eivät ole tasa-arvoisia, niin naisena olen iloinen, että olen saanut syntyä Suomeen mieluummin kuin vaikkapa Afganistaniin.
Tasa-arvokeskustelua ei kuitenkaan pidä rajata vain naisnäkökulmaan. On paljon asioita, joissa tasa-arvo ei toteudu. Naiset saavat usealla alalla samasta työstä huonompaa palkkaa kuin miehet ja on edelleen ammatteja, joihin naisten ei katsota olevan sovelias, jopa naispappeudesta joudutaan käymään edelleen vääntöä.
Koulumaailma puolestaan tuntuu suosivan nykyään tyttöjä ja lukiot ja korkeakoulut täyttyvät naisopiskelijoista. Muutos on melkoinen niihin aikoihin nähden, jolloin yliopistokoulutusta vaativat ammatit olivat varattu vain miehille ja tyttöjen oli lähes mahdoton päästä opiskelemaan. Voidaanko kuitenkin tämän hetken tilanteessa puhua jo epätasa-arvosta poikia kohtaan?
Miksi sukupuolten välinen erilaisuus koetaan aina negatiiviseksi asiaksi? Olisiko luonto aikojen alussa hoitanut asian, niin että maailmassa olisi vain ja ainoastaan kaksineuvoisia yksilöitä, jos sukupuolten välisiä eroja ei olisi tarkoitus olla. Työelämässä tulee varmasti aina tulee olemaan miesten ja naisten aloja ja niitä naisten ja miesten juttuja. Miksi käytämme tietyissä ammateissa sukupuolta kuvaavaa sanaa ammattinimikkeen edessä, kuten naisjohtaja, naispoliisi, naislääkäri, naispappi, mieshoitaja tai mieskampaaja? Eikö juuri sukupuolen korostaminen luo osaltaan epätasa-arvoa? Mies permanenttia ottamassa herättää hilpeyttä ja betonielementtiasentajanainen ei täytä naisellisuuden mittakaavaa samalla lailla kuin taitoluistelijatar.
Se, että mies ja nainen eivät ole samanlaisia, ei tarkoita syrjimistä. Ehkä sukupuolen välisissä eroissa piileekin juuri ne vahvuutemme ja yksilöllisyytemme.
Jokaisella yksilöllä tulee olla yhtäläiset mahdollisuudet toteuttaa itseään haaveiden ja kykyjensä mukaisesti, ilman että sukupuoli on se ensisijainen vaatimusmittari. Varmasti ollaan usein siinäkin tilanteessa, että sukupuoli aiheuttaa rajoituksia tai antaa tehtävään etulyöntiaseman. Tosiasioiden edessä on taivuttava, mutta se ei tarkoita syrjimistä. Asenteet ovat ne, jotka aiheuttavat syrjimistä, ja ne harvoin perustuvat faktoihin tai tietämykseen, yleensä lähinnä uskomuksiin. Samaa epäjohdonmukaisuutta käytetään ihmisten syrjinnässä vaikkapa ihonvärin mukaan.
Syrjiminen ja epätasa-arvo voi lähteä omasta lähipiiristä. Tyttöjen syrjiminen voi olla peräisin perheenäidiltä, joka puolestaan toistaa omalta äidiltään saamaa huonoa ja latistavaa kohtelua.
Mukana raahataan sukupolvesta toiseen asennetta siitä, että tytön pitäisi tyytyä samaan mihin suvussa on totuttu, vaikka nuorella olisi halua johonkin aivan muuhun. Samalla lailla pojan voidaan olettaa seuraavan isänsä jalanjälkiä. Onko niin, että suurin epätasa-arvo kyteekin omassa perheessä ja vanhempien peloissa ja tietämättömyydessä.
Parasta mitä omalle lapselle tai lapsen lapselle voi antaa on tuki siihen, mitä hän haluaa tehdä ja kannustaa häntä omien haaveiden tavoittelussa. Lapsemme tulevat kohtaamaan esteitä ja epäluuloja riittävästi elämänsä aikana, ilman että vanhemmat niitä rakentavat heidän tielleen.
Positiivisella ja kannustavalla asenteella kasvatamme yksilöitä, jotka sietävät enemmän erilaisuutta ja pystyvät rakentamaan yhteiskuntaa, joka on tasa-arvoisempi. Sellaista yhteiskuntaa, jossa tyttö saa olla haaveissaan prinsessa tai palomies ja poika tanssia balettia ja rakentaa taloja. Heidän ei tarvitse olla sukupuolettomia henkilöitä, vaan he saavat olla tyttöjä tai poikia tai jotain ihan muuta.
Sari Hannukainen
Kirjoittaja on yksityissairaalassa työskentelevä anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri.
