Lääketieteelliset tiedekunnat kamppailevat kasvavien opiskelijamäärien paineessa. Lääkärien määrää halutaan lisätä, jotta ratkaistaisiin terveyspalvelujärjestelmän ajankohtaisia ongelmia, kuten jonoja kiireettömiin toimenpiteisiin ja perusterveydenhuollon lääkärinvastaanotolle. Lääketieteen opetus on kuitenkin joutunut samaan kurimukseen, jossa alan tutkimus on ollut jo useita vuosia. Taloudellinen puristus on kova, ja yt-neuvotteluista on tullut arkiuutinen.
Lääkäri tarvitsee laaja-alaista osaamista voidakseen suoriutua perustehtävästään, potilaiden hyvästä hoidosta. Olennaista on oppia toimimaan lääkärinä oikeiden, elävien potilaiden kanssa niin, että hoitosuunnitelma päätetään yhteisymmärryksessä. Opiskeluaikana on opittava hakemaan ja arvioimaan tutkimustietoa sekä soveltamaan sitä yksittäisen potilaan ja välttämättä myös väestön hyväksi. On opittava kliinisiä, potilaan tutkimiseen ja hoitamiseen kuuluvia käden taitoja ja kyettävä käyttämään diagnostisia menetelmiä asiallisesti. Ennen kaikkea on kyettävä diagnostiseen päättelyyn: opittava näkemään metsä puilta.
Osaavia opettajia tarvitaan
Digitalisaatio muovaa terveydenhuollon ja lääketieteen oppimisen käytäntöjä. Opettajaresurssien vähentyessä ratkaisuksi tarjotaan verkko-oppimista ja virtuaalioppimista. Perinteinen etäoppimisen muoto, painettu kirja, on korvautumassa sähköisillä versioilla. Kokonainen kirjasto kulkee tabletissa, jolta lisäksi on suora yhteys vaikkapa Terveysporttiin ja mihin tahansa internetin tietolähteisiin.
Mobiililaitteiden ja jatkuvan verkkoyhteyden yhdistelmä muodostaa muistin jatkeen, jonka merkitystä tiedon hallinnan osana ei vielä tunneta. Korkeatasoisten, oppimista aidosti edistävien virtuaalisten sisältöjen tuottaminen on kallista ja vaatii huomattavaa aihepiiriin erikoistunutta pedagogista osaamista. Virtuaalioppimisen osuus ja merkitys todennäköisesti lisääntyy, mutta se ei voi korvata ohjattua, potilastyössä tapahtuvaa vuorovaikutusta ja oppimista.
Kliinisten taitojen oppimisen simuloiduissa ympäristöissä voidaan harjoitella tähystämään, katetroimaan, intuboimaan ja elvyttämään. Menestyksellisesti voidaan harjoitella myös terveydenhuollon eri ammattiryhmien välistä yhteistyötä. Virtuaalisten ja simulaatiotekniikoiden mahdollisuuksien lisääntyessä yhä tärkeämmäksi osoittautuvat kuitenkin perusasiat: ihmisten välinen kanssakäyminen ja yhteistyö. Riippumatta siitä, mitä oppimismenetelmää sovelletaan, tarvitaan pitkälle koulutettuja, aiheeseen paneutuneita opettajia.
Lääketieteen opetuksen säästöpaineissa keskustelu tuntuu keskittyvän oppimisteknologioista intoilun lisäksi opetuksen ryhmäkokoihin. Pohditaan sitä, miten iso pienryhmä voi olla. Taka-alalle jää opettamisen osaaminen ja se, että opettamisen lisäksi myös oppimista on arvioitava monipuolisin menetelmin. Lääkärin osaamisen nykyaikaiset arviointimenetelmät perustuvat suurelta osin lääketieteen opettajan tai muun terveydenhuollon asiantuntijan tekemään arvioon opiskelijan suoriutumisesta käytännön potilastyössä. Useimmiten arvioidaan yhtä opiskelijaa kerrallaan eikä ryhmää, ja tähän tarvittaisiin huomattavasti nykyistä paremmat voimavarat.
Suomalaisten lääkärien perus-, jatko- ja täydennyskoulutuksen kehittämisen ehdoton edellytys on kuitenkin kansainvälinen vertaisoppiminen ja tiedonvaihto. Tähän tarjoutuu erinomainen mahdollisuus, kun kansainväliset lääketieteen koulutuksen aktiivitutkijat ja opettajat kokoontuvat Helsinkiin elokuussa 2017.
kirjoittajat:
Kati Hakkarainen
dosentti, professori hc.
Minna Kaila
professori
Kuva:
Sami Perttilä
Julkaistu Lääkärilehdessä 14/2016.
