Miten ymmärtää viiltelyä? En tiedä parempaa tapaa kuin lukea Hanya Yanagiharan romaani Pieni Elämä. On helppo ymmärtää, miksi kirja on kerännyt lukuisia tärkeitä palkintoehdokkuuksia. Tarina on paikoin järkyttävä, mutta kunnioittaa henkilöidensä psyykkistä ainutkertaisuutta. Sen kieli on kaunista, älykästä ja riipaisevan totta.
Liikaa pilaamatta voin paljastaa kirjan kertovan neljästä, menestykseen matkalla olevasta opiskelijakaveruksesta. Keskushenkilö on Jude, joka kärsii hirvittävistä kipukohtauksista – ja viiltelee itseään rajusti. Kuten takakannen teksti kauniisti summaa: kirja on tutkielma muistin tyranniasta ja inhimillisen sietokyvyn rajoista.
Erityisen kiinnostava sivuhenkilö on Andy, lääkäri, joka yrittää auttaa Judea. Hän näkee Juden peittelemät vanhat arvet, kysyy miten ne ovat syntyneet, mutta ei saa vastausta. Hän nousee aamuyölläkin vuoteestaan suturoimaan tuoreet viillot. Hän kehottaa yhä uudelleen Judea hakeutumaan oikeasti hoitoon. Tuloksetta.
Andyn turhautumiseen on helppo samaistua suomalaisessakin terveydenhuollossa. Toistuva, vakava viiltely on etenkin nuorisoikäisillä melko tavallista, mutta päivystyksessä ei ehdi pintaa syvemmälle. Viillot on vain arvioitava, hoidettava. Tehtävä psykiatrin konsultaatio.
Muutaman vuoden lasten ja nuorten mielenterveystyötä tehneenä huomaa romaanin perustuvan tositapahtumiin. Ei juuri näillä henkilöillä, mutta tuhansilla muilla vaikeasti traumatisoiduilla ihmisillä, jotka kamppailevat sietokykynsä rajoilla. Viiltely voi olla suunnitelmallista toimintaa, jolla yritetään ”pysyä kasassa”, kokea edes jotakin muuta kuin sietämätön, mielen hajottava ahdistus. Yanagihara kuvaa Judyn ajatusta itsestään: ”Hän ei ole mitään, pelkkä tyhjäksi kaavittu kuori, jonka sisälle hedelmäliha on aikaa sitten muumioitunut ja kutistunut ja jossa se nyt rapisee turhan panttina.”
Psyk.kons. ei muuta tilannetta kertalaakista. Hoito on hyvin vaativaa, kunhan siihen asti päästään. Ammattilaisessakin saattaa herätä ärtymys itse aiheutetuista vammoista, kun jonossa odottaa ”oikeasti” sairas, siis tahattomasti sairastunut potilas. Viiltelyn tavoitetta arvioidaan joskus väheksyvään sävyyn: yrittikö potilas tappaa itsensä vai hakiko ”vain huomiota naarmuttamalla”? Myötäelävä suhtautuminen helpottuu, kun muistaa ihon alla raivoavan kauhun. Vaikka vaurio on itse aiheutettu, siihen johtanut trauma ei ole. Viilto sanoo: Ehkä satutan itseäni, mutta ainakin se olen minä. Ehkä vahingoitan itseäni, mutta se on ainakin oma päätökseni.
Tutustuin Pohjoismaisessa perheterapiakongressissa keväällä 2017 Akademiska Sjukhusetin hoitomalliin vaikeasti oireileville, itseään vahingoittaville nuorille. Potilaiden psykososiaalinen tilanne oli haastava. Akuuttejakin traumaattisia tapahtumia, varastelua, seksiin suostumista hyödykkeitä vastaan. Hoitotiimi todella panosti perheisiin. He ajoivat jopa satoja kilometrejä perheiden kotiin, useamman kerran viikossa, pitkiä käyntejä. Suurimman osan käytännön työstä tekivät mielenterveyden ammattilaiset, tässä tiimissä psykologit ja psykoterapeutit.
Mikä oli tulos kolmen kuukauden strukturoidusta intensiivisestä hoidosta? Viiltely väheni, huomattavastikin. Mutta se ei loppunut.
Luentoa kuunnellessani tunsin epätoivoa. Näin hyvää hoitoa ja oire vaan jatkuu! Muistin ystäväni, joka kymmenvuotiaana kertoi isompien tyttöjen neuvoneen ”paskaan fiiliksen” auttavan kun viiltää käsivartta mattoveitsellä. Kaltaiselleni, muilla keinoin ahdistustaan hallinneelle ihmiselle neuvo oli käsittämätön. Mutta jonkun muun se pitää vielä hetken elossa, tänäänkin.
Teksti: Janna Rantala
Kirjoittaja on lastenpsykiatri, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka myös kouluttaa lastenpsykiatriaan ja vanhemmuuteen liittyvistä aiheista.
Kuva: Mikko Käkelä
