Marraskuu on synkkää aikaa. Erityisen ahdistavalta se tuntuu Valko-Venäjästä paenneesta psykiatrista Siarhei Papousta , jolle vuodenaika tuo mieleen vankilan. Kolme vuotta sitten alkanut tapahtumaketju vei diktatuurihallintoa vastustaneen lääkärin maanpakoon ja Suomeen.
Marraskuussa 2020 Papou osallistui kollegoidensa kanssa maan hallinnon harjoittamaa väkivaltaa ja itsevaltiasta presidentti Aljaksandr Lukašenkaa vastustavaan mielenosoitukseen, joka järjestettiin sairaalan alueella Minskissä.
Sotilaspoliisit veivät hänet ja kymmenet muut työntekijät vankilaan siltä istumalta.
Papou kuvailee vankilan oloja kidutukseksi. Kirkkaat valot olivat päällä vuorokauden ympäri. Pieneen neljän sängyn selliin oli tungettu kahdeksan miestä.
Nyt hän istuu kahvikuppi edessään Lääkäritalossa Helsingissä ja kertaa elämänsä muuttaneita tapahtumia. Kun vangitsemisen päivämäärä syksyn tullen lähestyi, muistot alkoivat jälleen tulvia mieleen.
– Vankilan hajut, fyysinen kokemus, tunteet. Ne ovat hyvin elävinä mielessä edelleen.
Vankeusaikana Papou sai koronavirustartunnan ja sairastui niin vakavasti, että hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan. Parin viikon hoitojakson jälkeen hän sai palata kotiin.
– Olin peloissani. Ensimmäisellä kerralla ei voi pitää vangittuna enempää kuin 15 päivää. Mutta jos otetaan kiinni toisen kerran, seuraukset ovat vakavammat. Voi joutua vankilaan vuosiksi.
Mustalla listalla
Vapauduttuaan Papou yritti jatkaa töitä normaaliin tapaan psykiatrina ja apulaisprofessorina maan lääketieteellisessä korkeakoulussa. Luennot ja artikkelit kuitenkin käsittelivät aiheita, joista olisi joidenkin mielestä pitänyt vaieta: ylisukupolvista traumaa, traumaattisten ja väkivaltaisten tapahtumien vaikutusta psyykeeseen, kollektiivista syyllisyyttä.
Pian esimies vaati lopettamaan kaiken toiminnan ihmisoikeuksien parissa tai hänet irtisanotaan.
Papou piti matalaa profiilia, kunnes viime vuoden keväällä painostus voimistui. Papouhun otettiin uudelleen yhteyttä. Hän sai tietää olevansa hallituksen mustalla listalla. Ilmapiiri oli muutenkin tiukentunut Venäjän hyökättyä Ukrainaan.
– Minulle annettiin kaksi viikkoa aikaa irtisanoutua. Ymmärsin, että tämä voisi olla vain alkua.
Hän pelkäsi paitsi itsensä myös yksityisvastaanottonsa potilaiden puolesta. Useat Papoun potilaat olivat hoidettavina, koska he olivat joutuneet pidätetyiksi, vangituiksi tai kokeneet väkivaltaa puolustaessaan ihmisoikeuksia. Papou oli huolissaan, että klinikan kautta viranomaiset voisivat saada käsiinsä aktivistien yhteystietoja.
Pako Suomeen kollegoiden nurkkiin
Perhe pakkasi vuorokauden aikana kaiken mitä pystyi ja lähti pitkälle automatkalle. Rajan yli he pääsivät väärennetyn matkustusdokumentin turvin, jonka Papou oli tulostanut yksityisklinikallaan. Monien käänteiden jälkeen perhe saapui huhtikuussa Viroon, missä Papou oli syntynyt ja asunut lapsuutensa.
Viisumi oli voimassa vain kolme kuukautta Euroopan unionissa, joten perhe haki kansainvälistä suojelua poliittisina pakolaisina. Siitä alkoi byrokratian hitaiden rattaiden pitkä jauhaminen.
Elokuun lopussa Siarhei siirrettiin Helsinkiin. Vaimo ja poika menivät Puolaan, mistä heidän viisuminsa olivat.
Puoli vuotta Suomeen saapumisensa jälkeen, tämän vuoden helmikuussa, Papou sai myönteisen päätöksen turvapaikasta. Takana oli kolme laajaa haastattelua maahanmuuttovirastossa. Odottaminen oli stressaavaa aikaa.
Tutut Suomen psykoanalyyttisestä yhdistyksestä auttoivat majapaikan kanssa, ja Papou siirtyi sohvalta toiselle.
– Minulla ei ollut henkilönumeroa, ei oikeutta työskennellä, ei pankkitiliä. En voinut vuokrata asuntoa, koska millä olisin sen maksanut.
Toimeliaalle ihmiselle elämän tauolle paneminen oli turhauttavaa. Helpotusta toi vapaaehtoistyön aloittaminen. Papou antaa psykiatrin ja psykoterapeutin etävastaanottoja kahden kansainvälisen ihmisoikeusjärjestön kautta ilmaiseksi.
Toinen niistä on valkovenäläisiä ihmisoikeuksia ajava järjestö Viasna, jonka perustaja Ales Bjaljatski sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2022 ja on parhaillaan vankilassa.
Papou myös kirjoittaa kolumnia itsenäiseen, Valko-Venäjällä suljettuun mutta maanpaossa uudelleen eri nimellä avattuun mediaan Zerkalo.io (suomeksi peili). Kolumnit käsittelevät yhteiskunnallisia asioita, traumaa, väkivallan juuria ja seurauksia.
– Kotimaassani olin niin peloissani, että en pystynyt ajattelemaan. Suomessa ajatus alkoi taas kulkea vapaasti ja pystyn työskentelemään.
Potilaita on enimmäkseen Valko-Venäjältä mutta myös Puolasta, Saksasta, Liettuasta, Latviasta ja Yhdysvalloista. He ovat kohdanneet vankeutta, poliisiväkivaltaa ja joutuneet irralleen kodistaan tai perheestään. Eli ovat samankaltaisessa tilanteessa kuin Papou itse.
Kohtalot tulevatkin välillä todella lähelle, mikä tekee työstä raskasta. Ne muistuttavat omasta menetyksestä ja surusta.
Hän tietää ammattilaisena, että omien traumojen aktiivinen käsittely on tärkeää. Mutta se sattuu silti.
Edelleen odotushuoneessa
– Pakolaisena on muukalainen kaikkialla. Kotimaassa, josta jouduit pakenemaan ja jonka hallitus on iloinen päästyään sinusta eroon. Mutta myös uudessa kotimaassa. Se saa miettimään mihin minä kuulun, Papou pohtii.
Hänelle vastaus löytyy työstä. Ammatin täysipainoiseen harjoittamiseen Suomessa on kuitenkin vielä matkaa.
Valvira on hyväksynyt Papoun lääketieteellisen koulutuksen. Siihen meni nelisen kuukautta. Hän ei vielä saa työskennellä lääkärinä Suomessa muun muassa kielivaatimusten vuoksi. Marraskuussa alkaa korkeakoulutettujen intensiivisen suomen kielen kurssi, jota Papou on odottanut vuoden alusta asti.
Hän on malttamaton pääsemään takaisin töihin, tapaamaan potilaita kasvotusten ja ehkä aloittamaan uudestaan oman vastaanoton. Toiveena on myös saada perhe Suomeen.
Paluu entiseen kotimaahan ei tunnu ainakaan vielä realistiselta.
– Minut voitaisiin ottaa kiinni välittömästi rajalla. Joutuisin vuosiksi vankeuteen pelkästään vapaasta ja humanistisesta ajattelusta, ihmisarvon puolustamisesta.
