Otsikko vaikuttaa hieman provokatiiviselta, mutta burnout vilahtelee niin potilaiden puheissa kuin sanomalehtien palstoilla ja television ajankohtaisohjelmissa. Viime aikoina termiin ja siitä käytävään keskusteluun on törmännyt jostakin syystä tavanomaista useammin. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa on ollut lukuisia burnoutia käsitteleviä artikkeleja viime viikkoina.
Diagnoosina burnout on Suomessa kuitenkin kadonnut lähes tyystin, mihin on tietenkin selvät syynsä. Kyseessä ei ole sairaus vaan tavallaan reaktio johonkin ulkopuoliseen, ja siihen vaikuttavat työolosuhteet, työtilanne ja oma persoonallisuus. Tulevassa ICD-11 -tautiluokituksessa burn out on määritetty aiempaa tarkemmin mm. kyynistymisenä työhön ja työtehon laskemisena. Tämä määritelmä on tuttu esimerkiksi burnout -kyselyjen sisällöistä.
Potilaat saattavat kertoa vastaanotolla burn out -kokemuksistaan, ja osa on ollut pitkilläkin sairauslomilla. Toisaalta diagnoosina on useimmiten (toistuva) masennus tai harvemmin jokin muu mielenterveyden häiriö, ja joskus lisämääritteenä on esimerkiksi vaativa persoonallisuus. Hoitotoimet ovat pitkälti olleet masennuksen hoitosuositusten mukaisia, lääkehoitoja ja terapioita.
Kiinnostavaksi ilmiön tekee se, että noin kolmasosassa Euroopan Unionin maista burnout -diagnoosi on käytössä, ja joissakin maissa se katsotaan mahdolliseksi ammattitaudin aiheuttajaksi. Usein tällöinkin vaaditaan lisämääritteeksi jokin mielenterveyden häiriö, mutta esimerkiksi Latviassa burnout on itsenäinen ja korvattava ammattitaudin aiheuttaja.
Hollannissa burnout on lähtenyt elämään kokonaan omaa elämäänsä. Siellä sitä diagnosoidaan ja käytetään virallisesti, ja erään lehtiuutisen perusteella jopa miljoonan hollantilaisen arvellaan potevan sitä jossakin muodossa. Asianmukaisesti ja pieteetillä diagnosoitu burnout on sielläkin paljon harvinaisempi, mutta myös sairausloman peruste. Siellä sen katsotaan kuuluvan stressiin liittyviin häiriöihin/sairauksiin.
Burnoutin oirekriteereihin kuuluvat Hollannissa apatia, loppuun palamisen tunne, mielihyvän kokemuksen menetys, voimattomuuden kokemus, demoralisaatio, masentuneisuus, tunne-elämän epävakaus, keskittymiskyvyn ongelmat, jännittyneisyys, ruminaatio/märehtiminen, ärtyneisyys, motivaation puute ja ajatuksen tahmaaminen. Lisäkriteereinä löytyvät toiminnalliselta kalskahtavat oireet kuten väsymys, unihäiriö, päänsärky, vatsa- ja lihaskivut.
Poissulkukriteereinä ovat puolestaan akuutti stressihäiriö, (vakava) psykiatrinen sairastaminen ja oireita selittävä somaattinen sairaus. Täydentävinä kriteereinä Hollannissa käytetään lisäksi Siegriestin ja Karasekin työstressimalleja. Burnoutin tulee olla tietenkin työperäistä, ei esimerkiksi perhehuoliin liittyvää.
Oirelistaa lukiessa on helppo hahmottaa, miksi burnout diagnosoidaan Suomessa masennukseksi. Jos hollantilaiset burnout -kriteerit täyttyvät, myös depression kriteerit napsahtavat helposti.
Tämä johtaa jännittävään ajatusleikkiin: mitä tapahtuisi, jos burnout voisi olla myös meillä oikea ja vakavasti otettava päädiagnoosi?
Burnout -diagnoosi veisi ajatukset suoraan työoloihin, työn määrään, työjärjestelyihin, johtamiseen, omaan ammatilliseen kehittymiseen, osaamiseen, työn ja vapaa-ajan yhteensovittamisen haasteisiin ja työn ja työelämän muutokseen, mutta toki myös jossain omaan henkilökohtaiseen tapaan suhtautua työhön.
Lisäksi edellisen kappaleen taustatekijälistausta katsoessa alkaa väkisinkin pohtia onko perinteinen psykiatrinen lähestymistapa burnoutin oikea haltuunottotapa. Burnout diagnoosina johtaisi ajatukset väkisinkin työpaikkaan ja siihen mitä siellä tapahtuu.
Niinpä burnoutin mahdolliset ”Käypä hoidolliset” -suositukset ja toimenpide-ehdotukset eroaisivat todennäköisesti oleellisesti depression vastaavista, vaikkei mielialalääkkeitä ja psykoterapiaa tarvitsisi kokonaan unohtaa.
Jotenkin tuntuisi, että jos burnoutin juurisyyt tulisi käsiteltyä paremmin, se toisi uudenlaista näkökulmaa auttamisvalikkoon. Jos samassa työpaikassa olisi yhtäkkinen burnout -epidemia, katseet varmasti kääntyisivät työn ja työpaikan suuntaan yksilön hoitamisen ja terapoimisen sijasta. Diagnoosirypäs vinkkaisi toisin sanoen laajentamaan tulkinnan pelkästä yksilöä koskevasta ongelmasta ja yksilön heikkoudesta myös työpaikan toimintakulttuuriin, työjärjestelyihin ja työhön sinänsä.
Burnoutin diagnosointi masennukseksi voisi selittää (ainakin osin) sitä ikuisuushavaintoa, jonka mukaan depression esiintyvyys väestötutkimuksissa pysyy kutakuinkin samana, mutta masennuksesta aiheutuvat sairauslomat ja eläkepäätökset silti lisääntyvät. Depression asianmukainen hoito ei siis välttämättä vastaa ”burnout-depression” hoidon erityiskysymyksiin.
Uudenlaiset työhön ja ammatillisuuteen kohdistuvat työuralähtöiset toimenpiteet voisivat tukea työssä jatkamista ja jaksamista nykyistä jouhevammin eläkeikään saakka. Eri asia on sitten kuka ottaisi tällaisista toimista kopin ja kuka ne maksaisi. Lisäksi se, että masennuksella pääsee eläkkeelle mutta burnoutilla ei, vaikuttaisi suoraan eläketilastoihin.
Mutta kuten sanoin, tämä oli vain pienen pieni ajatusleikki... mutta sellaisiakin tarvitaan.
Jari Turunen
Kirjoittaja on kuntoutuslääkäri, joka on ollut kehittämässä lukuisia ammatillisen kuntoutuksen palveluja ja joka on kiinnostunut oirekuvien historiasta.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
