Markku Sainio ja Kirsi Karvala pohtivat pitkittynyttä sisäympäristöön liittyvää oireilua Lääkärilehdessä julkaistussa katsauksessa. Heidän mukaansa oireilu on osalla potilaista tunnistettavissa ympäristöherkkyydeksi.
Yleensä sisäilmaoireilu on ohimenevää. Ympäristöherkkyyttä voidaan epäillä, kun oireet ovat epämääräisiä (mm. neurologisia) eivätkä selity somaattisilla löydöksillä, jatkuvat sisäilman laatua parantavista toimista huolimatta ja laajenevat lukuisiin eri tekijöihin. Oireet laukeavat altistumistasolla, jolla ei ole tunnettuja terveysvaikutuksia ja jotka eivät aiheuta oireita pääosassa väestöä – tai ne voivat laueta jopa pelkästä altistumisen ennakoinnista.
Sainion ja Karvalan mukaan tutkimusnäyttö ei tue käsitystä, että ympäristöherkkyys syntyisi toksikologis-fysiologisella mekanismilla. Oireet ovat vastaavia kuin muissa toiminnallisissa häiriöissä ja niitä selittää stressimekanismien herkistyminen uhkaaviksi koetuille tekijöille tai niihin yhdistetyille vihjeille. Taustalla voi olla myös muuta kuormitusta ja yksilöllistä alttiutta.
Ympäristölle herkistynyttä ei yleensä ole perusteltua kannustaa välttämään oireita laukaisevia tekijöitä, koska se vahvistaa uskomusta altistumisen vaarallisuudesta ja heikentää näin kuntoutumisedellytyksiä. Vaikka ympäristöherkkyydellä on taipumus kroonistua, pysyviä vaurioita ei kehity, sillä psykofysiologisin mekanismein syntynyt oireiluherkkyys on palautuvaa.
Koska hoito on erilaista, lääkäri tarvitsee keinoja tunnistaa, milloin epäillä toksikologis-fysiologista ja milloin psykofysiologista mekanismia pitkittyneen sisäilmaoireilun taustalla.
Lähde: Sainio M, Karvala K. Sisäilma ja ympäristöherkkyys. Suom Lääkäril 2017;72:848–854.
Kirjoittaja:
Tiina Huttu
toimittaja
Kuva: Fotolia
Artikkeli on julkaistu Lääkärilehdessä 13/2017. Alkuperäinen artikkeli taulukoineen ja kirjallisuusviitteineen löytyy alla olevasta linkistä.
