Psykiatrinen ambulanssi reagoi akuuttiin itsemurhan uhkaan joka päivä kello 15–01 ympäri vuoden. Yli puolet hälytyksistä menee luokkaan yksi, joka tarkoittaa suurta itsemurhan riskiä. Vastuulla ovat Tukholman läänin 2,3 miljoonaa asukasta.
Autoon astuu hälytyksen sattuessa kaksi psykiatrista erikoissairaanhoitajaa ja kuljettajaksi ensihoitaja.
– Tavoite on ehkäistä itsemurhia ja päästä tekemään psyykkinen arvio paikan päälle. Ilman meitä potilas kohtaisi poliisin tai tavallisen ensihoitajan, kertoo psykiatrisen akuuttipoliklinikan johtaja Fredrik Bengtsson S:t Göransin sairaalasta. Hän on yksi ambulanssin perustajista.
Sairaanhoitajilta vaaditaan kokemusta psykiatrisesta akuuttipoliklinikasta ja psykiatrian kotikäynneistä. Kokemus lasten ja nuorten psykiatriasta sekä päihde- ja riippuvuustyöstä on eduksi.
– Tärkeintä on kuitenkin soveltuvuus. Tarvitaan nöyryyttä, mukautuvaisuutta, itsenäistä työskentelyä paineen alla ja kykyä keskittyä moneen asiaan yhtä aikaa, Bengtsson kertoo.
Potilas arvioidaan yleensä kotona
Noin puolet ambulanssin saamista hälytyksistä tulee omaisilta tai sivullisilta. Loput tekee poliisi tai tavallinen ambulanssi. Useimmiten potilas voidaan arvioida hänen kotonaan, mutta ajoittain joudutaan silloille, katoille, metroasemille ja rautatiekiskoille.
Jos potilaskertomuksessa esiintyy väkivaltaa, ensikosketuksen ottaa poliisi. Hän poistaa tarvittaessa aseet.
Yhteistyö poliisin kanssa on sujunut alusta asti moitteetta.
– Myös psykiatrian akuuttipoliklinikan lääkärit arvostavat sairaanhoitajien ammattitaitoa, Bengtsson kertoo.
Psykiatri ja itsemurhatutkija Ullakarin Nyberg opastaa ja valmentaa ambulanssin työntekijöitä säännöllisesti. Hän haluaa, että keskustelut potilaiden kanssa perustuvat läsnäoloon, ymmärtämiseen, hyväksyntään ja rauhoittamiseen. Itsemurhayritys pitää ymmärtää traumaksi.
– Elämänhalun menettäminen on äärettömän traumaattista. Uhrin pitää, aivan kuten terrori-iskuissa, saada kuvata kokemansa yksityiskohtaisesti. Häneltä voi kysyä: miksi valitsit juuri hirttäytymisen, miltä tuntui kun köysi oli kaulan ympärillä, pelottiko. Täytyy kuunnella kärsivällisesti, hän sanoo.
Poliisi antaa apua ambulanssissa
Psykiatrinen ambulanssi näyttää tavalliselta ambulanssilta, mutta etupenkkien takaa puuttuvat paarit. Siellä on neljä toisiinsa päin kääntyvää istuinta.
Jos henkilökunta ei keskustelemalla saa itsemurhavaarassa olevaa potilasta poliklinikalle, pyydetään apua poliisilta. Poliisit astuvat silloin sisään ambulanssiin. Potilas välttyy näin ajamasta poliklinikalle poliisiautolla.
– Mielestäni tärkeää toiminnassamme on vähentää potilaiden leimautumista. Akuutissa psyykkisessä kriisissä ihmisen pitää saada samanlainen sairaankuljetus kuin somaattisesti sairastuneen, Bengtsson sanoo.
Noin kolmanneksessa hälytyksistä potilas jää käynnin jälkeen kotiinsa. Tämä vaatii yhteisymmärrykseen siitä, että seuraavana arkipäivänä potilas menee joko hoitopaikkaansa tai ilmoittautuu avohoitoon. Yksikään kotiin jätetyistä ei ole tehnyt itsemurhaa kuukauden sisällä käynnistä.
Omaisten reaktiot ovat raskaita
Psykiatrisen erikoissairaanhoitajan Anki Björnsdotternin mukaan vaikeimpia ovat tilanteet ilman yhteistä kieltä. Kyse voi olla autistisesta lapsesta tai ilman vanhempia saapuneesta pakolaislapsesta, joka on karkotettu ja joka on sen jälkeen vahingoittanut itseään.
– Omaisten reaktiot ovat myös raskaita. Jos esimerkiksi jompikumpi vanhemmista on hirttäytynyt, on vaikea lohduttaa lasta, kun tietää, että vanhempi on poistunut lopullisesti, hän kertoo.
Erikoistapauksissa, kuten laajennetuissa itsemurhissa, murhissa tai terroriteoissa, ambulanssiyhtiö järjestää kriisiapua kaikille halukkaille.
Psykiatrinen ambulanssi maksaa reilut 600 000 euroa vuodessa. Bengtssonin mukaan investointi on ollut kannattava.
– Helpotamme tavallisten ambulanssien ja psykiatristen akuuttipoliklinikkojen työtaakkaa. Klinikkakäynti maksaa usein enemmän. Tärkeintä on kuitenkin pelastaa elämiä. 35-vuotiaan henkilön itsemurhan arvioidaan maksavan yhteiskunnalle yli 1,5 miljoonaa euroa. ●
Psykiatrisen ambulanssin ensimmäinen vuosi
•1 800 hälytystä, 5-6 tapausta illassa.
•Alle sata potilasta hoidettiin useammin kuin kerran.
•Potilaiden ikä 5–100 vuotta.
•Naisia 56 %, miehiä 43 %. 1 %:ssa sukupuoli on tuntematon.
•34 % potilaista jäi kotiin. 25 % päätyi psykiatrian akuuttipoliklinikalle ja 18 % päihdepoliklinikalle. 10 % jatkohoiti tavallinen ambulanssi. 4 % päätyi lastenpsykiatrian poliklinikalle ja 8 % suoraan psykiatriselle osastolle.
Suomessa ei ole vastaavaa
Kyselykierros suurimpien sairaanhoitopiirien ensihoidon ylilääkäreille paljastaa, ettei Suomessa toimi vastaavanlaista psykiatrista ambulanssia. Psykiatriset potilaat viedään tavallisesti päivystykseen. Ensihoitajat voivat tarvittaessa konsultoida psykiatria.
Psykiatriselle ambulanssille ei koeta olevan sen kummempaa tarvetta. Parempaa ja notkeampaa yhteistyötä kyllä tarvittaisiin – niin somaattisen ja psykiatrisen hoidon kuin sosiaalihuollonkin kesken.
– Voi olla, että joitakin ongelmia voitaisiin ratkaista paremmin muilla palveluilla kuin ensihoidossa. Tiettyjen potilasryhmien kohdalla tulisi harkita joustavia ja liikkuvia päivystyksellisiä palveluita, sanoo Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin ensihoitopalvelujen ylilääkäri Jouni Kurola.
Helsingissä lääkäri voitiin aiemmin lähettää psykiatriselle kotikäynnille, jos terveydenhuollon neuvontapuhelimessa arvioitiin, ettei tilanne muuten selviä. Toiminta kuitenkin loppui muutama vuosi sitten.
Yhteiset käytännöt olisivat tarpeen
Suomen mielenterveysseuran kriisityön johtaja Outi Ruishalme kertoo, että monella kaupungilla on kriisipäivystys, joka lähtee tarvittaessa myös paikan päälle. Käytännöt ovat kuitenkin kirjavia ja siitä seuraa, etteivät ihmiset ole tasavertaisessa asemassa.
– Tarvittaisiin yhteisiä malleja, jotta käytännöt saataisiin yhtenäistettyä eri puolilla maata.
Varsinaisia psykiatrisia ambulansseja ei Ruishalmeenkaan mielestä ehkä tarvita. Psyykepotilaat pitäisi kuitenkin huomioida päivystyksissä nykyistä paremmin.
– Esimerkiksi itsemurhaa yrittäneet kyllä paikkaillaan, mutta ohjaus psykiatriseen jatkohoitoon unohtuu liian usein.
kirjoittajat:
Inna Sevelius
toimittaja
Hertta Vierula
toimittaja
kuva: Anette Andersson
Julkaistu Lääkärilehdessä 33/2017
