Kuinka näennäisen helppoa onkaan kesäloman jälkeen likinäköistyä takaisin hyvin ilmastoituun toimistoelämään ja kiiruiseen arkeen. Helppoa on unohtaa kesän lämpötilojen tilastoaberraatiot, kun ensimmäiset syyskesän sateet huuhtovat halkeilevaa maata. Pelottavaa, kuinka mieluusti sitä piiloutuu to do -listojen itse synnytettyyn viidakkoon ja unohtaa, että maailma ympärillä kärventyy. Mitä se lääkäriminälle kuuluu, hoitakoon muut jotka asiaa paremmin ymmärtävät!
Lomakuukausi pientilalla kehäkolmosen tuolla puolen sai miettimään Äiti Maan ahdinkoa. Ensimmäisenä lomapäivänä heräsin uuteen äänimaailmaan. Metsäkone ryskyi ihan tonttimme laidalla ja juuriltaan kiskotut puut tömähtivät tantereelle. Muutamassa päivässä lasten seikkailumetsä, näsiät ja kielonlampareet olivat kadonneet ikiajoiksi. Kuinka paljon hiilinielua menetettiin tässä avohakkuussa, en oikein osannut affektiltani laskea.
Kun metsä oli kadonnut ja jäljellä olivat sellupuupinot, orpo kasa risuja ja kantoja ja muutama yksinäinen siemenpuu, valolla ja lämmöllä oli esteetön pääsy pihallemme. Oli ihmeellistä kuunnella sitä hiljaisuutta, kuin savannilla ikään, kun aurinko porotti aamusta iltaan ja kuiva heinä kahisi tuulessa. Linnut olivat jähmettyneet puiden oksille, liikkumattomiksi, kellastuvien lehtien varjoon, etteivät läkähtyisi, ja kalat jököttivät leväisen järven pohjassa. Helteestä ylikuumentuneet aivoni näkivät apokalyptisia näkyjä.
Kun ei oikein jaksanut mitään helteen takia tehdä, oli aikaa lateraaliajatella. Tuli luettua Maaseudun tulevaisuutta enemmän kuin Helsingin Sanomia. Ja enemmän tuli puhuttua metsureiden, viljelijänaapureiden, sikalanpitäjien ja lehmitilallisten kanssa kuin harvakseltaan piipahtavien kaupunkilaisystävien.
Vaikka kuinka olisi halunnut sulkea silmänsä ja olla näkemättä ennen aikojaan tuleentunutta ohrankortta, jossa jyvää ei ollut nimeksikään, vaikeaa oli olla jakamatta viljelijän huolta. Hän laski jo toistamiseen synkkiä satoennusteita; miten tästä nyt selvittäisiin seuraavaan kevääseen. Rehun puutteen takia teurastamoreissua suunnitteleva maidontuottaja kipuili tulevia kuukausia. Ajattelin vaan, en sanonut, että oikein, ei näitä metaaninpäästäjiä pidäkään kauempaa hengissä pidellä, siirrytään soijamaitoa juomaan ja sirkkoja syömään ja härkäpapujakin, jos vain vatsa kestää.
Tunsin kuitenkin piston sydämessäni ja myötähäpeää: me kuluttajat kun mieluummin vaan halpuutamme hintoja ja ostamme sieltä mistä edullisimmin saamme. Ja toisaalta, kollegani Afganistanissa ja Pohjois-Koreassa olisivat samaisessa tilanteessa jo joutuneet hälyttämään kansainvälisen nälkäavun. Mutta meillä globaalin, toistaiseksi vapaan talouden elintasomaassa uskottelemme, että vielä rahalla saa ja hevosvoimilla pääsee. Kuinka kauan ja millä keinoin?
Olisiko äitimaan puolustukseksi pikemminkin uudistettava maatalouttamme monimuotoisemmaksi, mietittävä metsä- ja energiatalous kestävämmäksi, suot ja purot entisöitävä ja Suomen merivoimienkin mieluummin perehdyttävä israelilaisten viilennys- ja kastelujärjestelmiin kuin ostettava tehokkaasti koeteltuja pintaohjusjärjestelmiä?
Veronmaksajana ja isoäitinä mietin, että eikö olisi järkevämpää käyttää nuo militäärimiljoonat pysäyttääksemme erilaisten arvaamattomista takaisinkytkennöistä aiheutuvien ilmastomuutosten eskaloituminen ja säilyttääksemme Äiti Maan monimuotoisuus. Vai onko peli jo menetetty? Onko pallo jo luovutettu sekatodellisuuden ekosysteemiä kasvattaville hybridi-ihmisille, joiden luontosuhde kulminoituu avaruuden valloittamiseen Plan(et) B:n periaatteella. ●
Kirjoittaja Hanna Nohynek on ylilääkäri Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa.
Kuva: Pekka Sipola
