Oli kevät 1994, kun päätin hakea apua 15 vuotta kestäneeseen, yhä pahemmaksi käyvään syömishäiriöön.
Edellisessä joulukuussa olin saanut valmiiksi kymmenen vuoden urakan, sanomalehtien kulttuuriosastoja käsittelevän väitöskirjan. Seuraavaksi suoritushakuinen yliminäni oli päättänyt hankkiutua eroon päivittäisestä, sosiaalisia suhteita ja terveyttä vakavasti uhkaavasta bulimiasta.
Ajattelin, että toipumiseen tarvittiin lähinnä kahta asiaa: tietoa ja tahdonvoimaa. Tietoa minulla oli yllin kyllin. Olin lukenut syömishäiriöitä käsittelevää kirjallisuutta niin paljon kuin sitä tuohon aikaan oli Suomessa saatavilla. Mitä tahdonvoimaan tuli, olin jo osoittanut melkoista mielenlujuutta puurtamalla kokoon väitöskirjan toimittajan ja yliopistonlehtorin kokopäivätyön ohella.
Kuvittelin, että väittelemisen rinnalla ahmimisen ja oksentamisen lopettaminen olisi lastenleikkiä. Näin ei kuitenkaan ollut, mikä ei ole yllätys kenellekään pitkällisestä riippuvuussairaudesta kärsivälle tai addiktioiden dynamiikkaa tuntevalle.
Joka tapauksessa hakeuduin pian tohtorin tutkintotodistuksen saatuani yleislääkärille, koska tiesin tarvitsevani lähetteen HYKS:n syömishäiriöpoliklinikkaa varten.
Lapinlahdessa koulutyttöjen kanssa
Yliopiston työterveyslääkärille en voinut mennä, koska en tahtonut herättää epäilystä, etten olisi kykenevä hoitamaan virkaani mielenterveyssyistä. Tilasin ajan yksityiseltä helsinkiläiseltä lääkäriasemalta, jonka palveluksia edellinen työpaikkani käytti.
Myös lääkäri oli minulle tuttu. Hän oli hoitanut samassa työpaikassa ollutta äitiäni, kirjoittanut lausunnon tämän työkyvyttömyyseläkettä varten ja tiesi, että äiti oli kuollut alkoholimyrkytykseen toukokuussa 1987.
Taustat olivat siis selvät, ja oli helppoa mennä suoraan asiaan. Lääkäri, keski-ikäinen mies, kuunteli kertomustani hiiskahtamatta ja juuri mitään kyselemättä kirjoitti lähetteen syömishäiriöpolille. Ellen erehdy, hänen katseessaan oli melkoinen määrä myötätuntoa.
Syömishäiriöpoliklinikan keskusteluissa todettiin, että bulimiani oli niin paha, että todennäköisesti hyötyisin sairaalahoidosta. Seuraavan kesäloman vietin Lapinlahden sairaalassa, syömishäiriöiden hoitoon erikoistuneella avo-osastolla. Enemmistö potilaista oli nuoria koulutyttöjä, ja minä olin lähes nelikymppisenä virkanaisena yli-ikäinen täti heidän joukossaan.
Sopeuduin yllättävän hyvin ja opetin ajankuluksi halukkaille kitaransoittoa. Lääkäreihin suhde oli etäisempi. Tärkeintä oli vakuuttaa heidät siitä, että hoito sujui niin kuin piti ja että olin hyvää vauhtia tervehtymässä. Näin varmistin, että sain haluamani lomat ja ulkoiluluvat.
Pakkohoitoon suljetulle osastolle
1990-luvulla vallitseva hoitosuunta syömishäiriöiden hoidossa oli kognitiivis-behavioristinen. Se oletti, että kun potilas saa tarpeeksi tietoa ravitsemuksesta ja omasta tilastaan, hän muuttaa käyttäytymistään ja alkaa syödä oikein.
Teoriassa malli toimiikin. Vikana on vain, että se kuvittelee ihmisten tekevän syömiseen ja kehonkuvaan liittyviä päätöksiä puhtaalla järjellä ja rationaalisesti. 2000-luvulla suosioon noussut psykodynaaminen malli taas etsii sairauden syitä varhaislapsuudesta ja tunne-elämän ristiriidoista.
Lisäksi tarjolla oli lähinnä serotoniinipohjaisia masennus- ja mielialalääkkeitä. Terapiaa ei Lapinlahdessa tunnettu. Sitä sai, jos osasi hakea Kelan hoitotukea tai pystyi itse maksamaan. Vertaistuesta, joka oman tervehtymiseni kannalta on ollut keskeinen, ei ollut kuultukaan.
Myöhemmin kun tilani muuttui hengenvaaralliseksi ja paino tippui alle 34 kilon, jouduin pakkohoitoon suljetulle osastolle. Huone-eristys kolme kertaa viiden neliömetrin kokoisessa kopissa, jopa 3 000 kilokalorin dieetti, johon kuului pakollisena lihaa, vaikka olen kasvissyöjä, liikkumiskielto lepäämispakkoineen ja puhelimen käytön rajoitukset saivat elämän tuntumaan helvetiltä.
Lepositeistä tai sähkösokeista ei myöskään ollut apua, ja minua alettiin pitää toivottomana tapauksena.
Lopulta sairauseläkkeelle
Kuntoutussäätiön ylilääkäri totesi minut kyvyttömäksi hoitamaan silloista työtäni. Arvion mukaan en myöskään ollut kuntoutettavissa. Hoitojaksot Hesperiassa ja Aurorassa jatkuivat jonkin aikaa, mutta lopulta lääkärit totesivat, ettei minuun kannata tuhlata yhteiskunnan voimavaroja ja kirjoittivat sairauseläkepaperit.
Esimieheni yliopistolla oli valmis järjestämään minulle korvaavan työpaikan, jossa työaika ja palkka olisivat olleet kaksi kolmasosaa vastaavasta. Järjestely edellytti kuitenkin työvoimaministeriön tukea. Sitä ei saatu, koska hoidostani vastaava lääkäri kieltäytyi allekirjoittamasta sopimusasiakirjoja.
Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, bulimiasta toipuneena ja edelleen työtä tekevänä ajattelen, että oman elämäni ja yhteiskunnan kokonaisedun kannalta olisin ansainnut vielä viimeisen mahdollisuuden.
Merja Minkkinen
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteen tohtori ja toimittaja.
Kuva: Panthermedia
Julkaistu Lääkärilehdessä 50–52/2014.
