Psykoterapiaan ohjaamisessa ja tuloksellisuuden arvioinnissa on tärkeää huomioida potilaan minäkuva ja vuorovaikutussuhteiden laatu, osoittaa psyk. lis. Olavi Lindforsin väitöstutkimus. Persoonallisuuden toimivuuden arvioiminen ennen hoitomuodon valintaa nousee keskeiseen rooliin.
– Väitöskirjassa tutkittiin yhtä haastatteluun ja kyselyyn perustuvaa arviointimenetelmää ja todettiin, että potilaita on hoitoonohjausvaiheessa mahdollista jaotella varsinaisesta diagnoosista riippumatta, Lindfors kertoo.
Väitöstutkimuksesta käy ilmi, että potilaan vuorovaikutussuhteiden laatu vaikutti koettuun hyötyyn. Lyhyissä terapioissa suotuisat muutokset minäkuvassa ilmenivät pian terapian alkamisen jälkeen ja ratkaisukeskeisestä terapiasta näyttivät hyötyvän enemmän potilaat, joilla ei ollut vuorovaikutussuhteissa suuria ongelmia.
Pitkässä terapiassa muutokset kehittyivät hitaammin ja se tuotti lisähyötyä etenkin pitkäaikaisia persoonallisuuden ongelmia kokeville. Erityisesti persoonallisuuden toimivuus liittyi psykoterapian soveltuvuuteen potilaalle.
– Itseensä kielteisesti tai korostuneen kontrolloivasti suhtautuvat potilaat hyötyivät pitkällä tähtäimellä enemmän pitkästä kuin lyhyestä terapiasta. Pian lyhytterapian jälkeen saattoi näyttää, että siitä oli enemmän hyötyä, mutta kolmen vuoden seurannassa tämä nopeamman vaikutuksen etu menetettiin. Sen sijaan pitkän terapian läpikäyneiden psykiatriset oireet vähenivät ja työkyky parani ja vaikutukset näkyivät vielä kolmen vuoden kohdallakin, kertoo Lindfors.
Lindfors osoitti, että minäkuvan kielteisyys väheni ja myönteisyys lisääntyi enemmän pitkän psykodynaamisen psykoterapian kuin lyhyen, erityisesti ratkaisukeskeisen, voimavarasuuntautuneen terapian jälkeen kolmen vuoden seurannassa terapioiden alkamisesta. Lyhyen psykodynaamisen ja ratkaisukeskeisen terapian välillä ei havaittu eroja vaikuttavuudessa.
Pitkä terapia myös vähensi enemmän masennusoireita potilailla, joille oli luonteenomaista katkeilevat ihmissuhteet ja muut vuorovaikutussuhteiden ongelmat. Terapian pitkä kesto tuotti osin lisähyötyä myös henkilöille, joilla persoonallisuuden toimintakyky oli kohtalaisen hyvä.
Tutkimus alkoi 20 vuotta sitten
Lindforsin tutkimustulokset pohjautuivat Helsingin Psykoterapiatutkimuksen kolmen vuoden seuranta-aineistoon. Vuonna 1994 alkaneessa ja edelleen jatkuvassa, kansainvälisestikin ainutlaatuisessa hankkeessa 326 masennus- tai ahdistuneisuushäiriöstä kärsivää aikuista satunnaistettiin joko noin kolme vuotta kestävään pitkään psykodynaamiseen terapiaan tai sitten puolisen vuotta kestäneeseen, lyhyeen ratkaisukeskeiseen tai lyhyeen psykodynaamiseen terapiaan.
– Väitöskirjassa ovat mukana kolmen vuoden seurannan tulokset, mutta seurantaa tehdään edelleen. On ollut tärkeää huomata erot terapiamuotojen pitkäkestoisissa vaikutuksissa, huomauttaa Olavi Lindfors, joka työskentelee nykyisin kehittämispäällikkönä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella. Hänellä on takanaan pitkä ura käytännön psykoterapeuttina.
Julkisuudessa esillä olleet väittelyt pitkien ja lyhyiden terapioiden eroista asettuvat uuteen valoon Lindforsin tutkimuksessa. Keskeiseksi nousee potilaiden valinta häntä parhaiten auttavaan terapiaan. Tässä tarvitaan lisää tutkimusta, jotta löydetään käytännössä toimivat ja helposti tulkittavat ennakkoarviointimenetelmät.
– Pitkästä terapiasta eniten hyötyvät pitäisi saada sen piiriin jo alusta alkaen. Vastaavasti lyhyeen terapiaan tulisi ohjata potilaat, joille se antaa riittävän hyödyn, korostaa Lindfors.
– Kielteisen minäkuvan ja vuorovaikutussuhteissa ilmenevien vaikeiden ongelmien syntyprosessi on usein hyvin pitkä ja juontaa jo lapsuudesta ja nuoruudesta. On ilmeistä, että terapiakin vaatii onnistuakseen aikaa. Tällaisessa tapauksessa nopeasti etenevään terapiaan lähetetty ihminen pettyy ja voi luulla, ettei häntä voi lainkaan auttaa, perustelee Olavi Lindfors oikean terapiamuodon valitsemisen tärkeyttä.
Olavi Lindforsin väitöskirja tarkastetaan Helsingin yliopistossa 24. toukokuuta.
Artikkeli julkaistu Lääkärilehdessä.
Kirjoittanut:
Ulla Järvi
toimittaja
Kuva:
Panthermedia
