Osaamista ja laatua itsemurhaa yrittäneiden hoitoon

Vuosittain Suomessa vajaa tuhat ihmistä tekee itsemurhan, ja heistä noin puolet on yrittänyt 
itsemurhaa aiemmin. Aikaisempi itsemurha­yritys merkitsee lähes 40-kertaista itsemurhariskiä (1), ja riski säilyy suurentuneena jopa vuosikymmeniä (2). Myös muista syistä johtuva kuolleisuus on itsemurhaa yrittäneillä lisääntynyt (3).

Yhdellekään itsemurhalle ei voida osoittaa vain yhtä ainoaa syytä. Jokaisella itsemurhalla on oma ainutlaatuinen historia, joka voidaan jäsentää itsemurhaprosessiksi. Prosessi muodostuu altis­tavista tekijöistä (esim. psykiatriset sairaudet, kuten masennus), suojaavien tekijöiden 
vähyydestä (esim. sosiaalisen tukiverkoston 
puute), laukaisevista tekijöistä (esim. menetys, kuten ero tai työpaikan menetys), itsemurha­menetelmien (esim. ampuma-aseet) saatavuudesta, itsetuhokäyttäytymiseen ja siihen puuttumiseen liittyvistä tekijöistä (esim. sivullisten 
ihmisten väliintulon mahdollisuus itsemurhaa yrittäessä). Aikaisempi itsemurhayritys on yksi tärkeimmistä yksittäisistä itsemurhan riskitekijöistä.

Terveydenhuollon keskeinen toiminta-alue 
itsemurhien ehkäisyssä on itsemurhaa yrittäneiden hyvä arviointi ja hoito. Valtaosa itsemurha­yrityksistä on lääkeainemyrkytyksiä, ja niiden asianmukainen hoito sitoo huomattavasti päivystyspoliklinikoiden voimavaroja. Tämän potilasryhmän hoitaminen voi aiheuttaa osassa henkilökuntaa voimakkaita tunnereaktioita ja hoito voidaan kokea ongelmalliseksi ja vaikeaksi (4). Somaattisen ensihoidon jälkeen jokaiselle itsemurhaa yrittäneelle potilaalle on tarjottava välitöntä ammattiapua tilanteen selvittämiseksi ja tarpeenmukaisen jatkohoidon järjestämiseksi (5).

Jokaisessa päivystysyksikössä tulee sopia, miten itsemurhaa yrittäneiden potilaiden arviointi toteutetaan sekä virka-aikana että päivystysai­kana. Jos psykiatrian alan henkilökuntaa ei ole saatavilla, on tärkeää kouluttaa päivystysalueen henkilökuntaa arvioimaan itsemurhaa yrittä­neiden psykososiaalista tilaa, itsemurhayritykseen liittynyttä kuolemanhalua sekä potilaan suhtautumista henkiinjäämiseen. Mahdollisuuksien mukaan on hyvä kutsua arvioon mukaan potilaan läheisiä, koska tukiverkon luominen itsetuhoiselle potilaalle on keskeistä uuden itsemurhayrityksen ehkäisyssä.

Itsemurhaa yrittänyt potilas on usein kriisissä, ja jokaiselle tulee tarjota mahdollisuus tarvittavaan jatkohoitoon. Useimmat itsemurhaa yrittäneet kuuluvat psykiatrisen tai päihdehuollon jatkohoidon piiriin. Sairaalahoitoa heistä tarvitsee vain pieni osa. Osalle potilaista voi riittää, että ollaan yhteydessä avohoidosta vastaavaan yksikköön ja aikaistetaan seuraavaa tapaamis­aikaa. Avun tarjoaminen ja jatkohoitoon ohjaaminen viestittävät potilaalle, että häneen suhtaudutaan vakavasti. Itsemurhayritys on merkki avun tarpeesta.

Itsetuhoista käyttäytymistä voidaan vähentää psykoterapian ja lääkityksen keinoin (6,7,8). 
90 %:lla itsemurhan tehneistä on psykiatrinen sairaus ja jopa noin 60 %:lla mielialahäiriö (7). Masennuksen syvyys ja kesto ovat merkittäviä mielialahäiriöpotilaiden itsemurhia ja itsemurhayrityksiä ennustavia tekijöitä. Masennuksen tunnistaminen ja jatkohoidon järjestäminen ovatkin olennaisia itsetuhokäyttäytymisen ehkäisyssä.

Itsemurhaa yrittäneiden laadukas ja hyvä ensi­vaiheen hoito on tärkeää. Itsemurhaa yrittäneille on olemassa tehokkaita hoitokeinoja, ja arvioinnin ja hoidon tueksi on laadittu hoitosuosituksia Britanniassa (8) ja Yhdysvalloissa (7). Itsetuhoinen käyttäytyminen on laajuudeltaan ja seuraamuksiltaan niin mittava ongelma, että myös kotimainen hoitosuositus on tarpeen. Mitä enemmän tietoa ja työkaluja terveydenhuoltohenkilökunnalla on, sitä paremmat valmiudet heillä on tämän vaikeahoitoisen potilasryhmän kohtaamiseen. Kansallinen hoitosuositus parantaisi hoidon laatua.

Jaana Suokas
LT, psykiatrian dosentti, osastonylilääkäri, erikoistutkija
HUS, HYKS, 
Psykiatrian tulosyksikkö, THL

Hanna Valtonen
LT, psykiatrian dosentti, kouluttajalääkäri
Helsingin kaupunki, 
Auroran sairaala

Kirjallisuutta

1. Harris EC, Barraclough B. Suicide as an outcome for mental disorders. 
A meta-analysis. Br J Psychiatry 1997;170:205–28.
2. Suominen K, Isometsä E, Suokas J, Haukka J, Achte K, Lönnqvist J. Completed suicide after a suicide attempt: a 37-year follow-up study. Am J Psychiatr 2004;161:562–3.
3. Karasouli E, Owens D, Abbot R, Hurst K, Dennis M. Alll-cause mortality after non-fatal self-poisoning: a cohort study. 
Soc Psychiatry Psychiatr Epidemiol 2011;46:455–62.
4. Saunders K, Hawton K, Fortune S, Farrel S. Attitudes and knowledge of clinical staff regarding people who self-harm: A systematic review. Journal of Affective Disorders 2012;139:205–16.
5. Suokas J, Suominen K. Itsemurhaa yrittäneen psykiatrinen arviointi ja hoito. Duodecim 2002;118:287–92.
6. Kulvik T, Suominen K. Mitä itsemurhayrityksen jälkeen – työkalupakki kliinikon käyttöön. Suom Lääkäril 2015;70:2151–5.
7. APA Practice Guideline for the Assessment and Treatment of Patients With Suicidal Behaviors 2003. Am J Psychiatry 2003;160 (November suppl). http://psychiatryonline.org/pb/assets/raw/sitewide/practice_guidelines/guidelines/suicide.pdf
8. NICE Guidelines: National Institute for Health and Clinical Excellence. Self-harm: longer-term management. 2011. http://guidance.nice.org.uk/CG133.

Lääketieteellinen pääkirjoitus Lääkärilehdestä 35/15.

Kuva: Panthermedia

Lue myös: 4 myyttiä itsemurhista
Säntillisen miehen itsemurha