Suomessa arvioidaan olevan 4 000–5 000 opioidien väärinkäyttäjää. Lääkkeellisen korvaushoidon piirissä heistä on noin 2 400. Yli kolme kertaa enemmän potilaita on korvaushoidossa pelkän lääkityksen varassa kuin hoidossa, johon kuuluu myös psykososiaalista kuntoutusta. Muutos on tapahtunut vuoden 2008 jälkeen, A-klinikkasäätiön Uudenmaan palvelualueen ylilääkäri Kaarlo Simojoki kertoo.
– Sitä ennen Suomessa ei juuri järjestetty sellaista hoitoa, johon olisi kuulunut pelkkä lääkehoito. Nykysuuntauksella olemme luomassa suurta joukkoa kroonikoita, jotka eivät pääse eroon rikollisuudesta, käyvät huumekauppaa ja sairastavat infektiotauteja.
Britanniassa näin kävikin, kun maassa oli pitkään luotettu pelkkään metadonihoitoon.
– Nyt siellä on kymmeniätuhansia kroonikkopotilaita, ja maassa on tehty täyskäännös järjestelmän muuttamiseksi kuntouttavaksi.
Terveyskeskushoito sujuu pienillä paikkakunnilla
Simojoen arvion mukaan noin puolet korvaushoitopotilaista on hoidossa pääkaupunkiseudulla.
– Monella pienellä paikkakunnalla on onnistuttu opioidikorvaushoidon järjestämisessä terveyskeskuksessa. Keskisuurissa ja suurissa kaupungeissa järjestely ei sen sijaan toimi, sanoo korvaushoidoista vastikään väitellyt Simojoki.
– Terveyskeskuksessa toteutettavassa hoidossa on pääkaupunkiseudulla pisimmällä Helsinki, missä potilaita on vähän alle sata. Espoossa ja Vantaalla järjestely ei ole toiminut toivotulla tavalla.
Monissa maaseudun terveyskeskuksissa korvaushoito sitä vastoin sujuu. Potilaita ja lääkäreitä on vähän, he oppivat tuntemaan toisensa ja lääkäreille karttuu osaamista. Suuremmissa kaupungeissa vastuu opioidikorvaushoidosta on valtaosin päihdehuollon erityispalveluilla, käytännössä A-klinikoilla.
Simojoki kaipaisi hoitojärjestelmään joustavuutta. Potilaan pitäisi voida palata terveyskeskuksesta erityistason hoitoon, jos hänen tilanteensa kriisiytyy.
Korvaushoitoja terveyskeskuksissa jarruttavat myös asenteet.
– Monella on vielä ajatus, ettei opioidien väärinkäyttö ole sairaus. Osa lääkäreistä ehkä myös kavahtaa hoidon sosiaalista ulottuvuutta, joka on heille vieras.
Australiassa opioidikorvaushoitoa vauhditettiin maksamalla yleislääkäreille tuntuvia toimenpidepalkkioita hoitosuunnitelmista. Niistä luovuttiin, kun suunnitelmat olivat muuttuneet osaksi hoitokulttuuria.
Apteekkisopimuksia vähän
Apteekkisopimus on Simojoen mukaan vasta vajaalla 200 potilaalla, terveyskeskuksessa hoidettavista 35:llä. Hänestä luvut osoittavat, ettei korvaushoidon perimmäistä luonnetta ole ymmärretty.
Se, että potilas käy terveyskeskuksessa ottamassa lääkkeensä valvotusti, ei ole hoidollinen interventio, hän sanoo.
– On totta, että valvonnalla vähennetään lääkkeiden valumista katukauppaan ja sitä, että potilas itse käyttää lääkettään väärin. Aukotonta järjestelmää ei kuitenkaan ole. Kontrollia tarvitaan hoidon alkuvaiheessa ja väärinkäytön riski pitäisi arvioida yksilöllisesti.
Simojoki panostaisikin yhä enemmän apteekkisopimuksiin, jotta terveydenhuolto voisi käyttää valvonnasta vapautuvan ajan psykososiaaliseen hoitoon. Hän muistuttaa WHO:n määritelmästä, jonka mukaan korvaushoito on lääkeavusteista psykososiaalista kuntoutusta.
– Yksikään potilas ei kuntoudu pelkillä lääkkeillä. Niillä vähennetään kuolleisuutta, HIV:tä ja hepatiitti C:tä, mutta riippuvuuskäyttäytyminen ei muutu ilman psykososiaalista hoitoa.
THL:n mukaan Suomessa hieman yli 400 vieroitus- ja korvaushoitopotilasta oli viime vuoden lopulla hoidossa terveyskeskuksessa, noin 1 800 potilasta päihdehuollon erityispalveluissa, noin 170 erikoissairaanhoidossa ja noin 40 vankiloissa.
Suvi Sariola
toimittaja
Kuva: Pixmac
Julkaistu Lääkärilehdessä 18/13.
