Urpo Viinikka oli kärsinyt kranaattikammosta jo sodan alusta 1941 alkaen. Tuolloin laivasto poisti hänet riveistään rintamapalvelukseen kelpaamattomana. Komennus jatkui kuitenkin jalkaväessä joukkosidontapaikan (JSp) lääkärinä. Työssään muutoin taitavaksi ja uutteraksi luonnehdittu, kuollessaan 24-vuotias Viinikka kykeni häntä koskevien useiden lausuntojen mukaan vihollisen tulitoiminnan aikana vain vapisemaan paikallaan.
Viinikan kantakortissa on myös 12.11.1943 tehty merkintä soveltumattomuudesta rintamapalvelukseen. Hänen pyytämänsä siirtoa kotirintamalle ei toteutettu ja 10.7.1944 hän kiivaassa taistelutilanteessa poistui yksiköstään. Sotapoliisit toimittivat Viinikan hoitoon kenttäsairaalaan Pälkjärvelle, mistä hänet muutaman päivän päästä siirrettiin sotasairaalaan Seinäjoelle.
Sairauskertomuksessa Viinikkaa kuvataan Ensivaikutelma-väliotsikon alla järkyttyneeksi ja ”kuin puusta pudonneeksi”. Sydämen lyöntitaajuus vaihteli 94–108 lyöntiä/min, Rombergin kokeessa ilmeni huojumista ja ojennetuissa sormissa ”hermolyönteistä vapinaa”. Vastaukset tulivat pitkällä viiveellä ja antoivat vaikutelman muistiaukoista. Vähäpuheinen ja tuijottava potilas kuvasi ”pahaa oloa” ja kertoi komentajan vainonneen häntä. ”Halusi ampua, minua vihasi kaikki”. Diagnoosiksi asetettiin Reactio psychogenea, ja hoidoksi määrättiin lepo.
Oireisto väistyi vähitellen ja kolmen viikon kuluttua karkaamisestaan Viinikka oli reipas ja asiallinen. Hän auttoi sairaalan lääkäreitä heidän tehtävissään. Arvioitiin, ettei hänellä ollut selvää kuvaa viimeisistä vaiheistaan rintamalla. Suunniteltu toipumisloma peruuntui käskyyn palauttaa Viinikka yksikköönsä.
Toinen sairaalajakso alkoi 15.8. Viinikan nautittua hallussaan olleita Pervitin-tabletteja. Hän kertoi kuulleensa vartiomiesten puhuneen hänen ampumisestaan. Hän kirjoitti kirjeen vaimolleen ja alkoi käyttäytyä oudosti ja riehua vaikuttaen desorientoituneelta ja hallusinoivalta. Hän sai skopolamiini-morfiiniruiskeen. Jo 17.8. hän oli ulkoisesti rauhallinen, mutta kertoi päänsä tuntuvan kummalliselta ja epäili saaneensa unilääkkeessään (Medinal 0,5) jotain myrkkyä. Outo vaikutelma syntyi vielä 19.8., kun potilas kertoi, ettei hänellä rikoksensa vuoksi ole oikeutta aamiaiseen eikä sängyssä olemiseen.
Oikeudessa Viinikan käytös oli rauhallista ja asiallista. Hänen katsottiin teeskennelleen sairautta ja pikaoikeuden tuomio pantiin välittömästi täytäntöön. Tällöin aktiivinen sodankäynti rintamalla oli jo päättynyt ja aselepo astui voimaan seuraavalla viikolla.
Neljä avointa kysymystä
20-vuotias leski aloitti oikeusprosessin syksyllä 1944. Sotaylioikeuden sotaviskaali alkoi 1945 ajaa syytteitä pataljoonankomentajaa, sotatuomaria ja divisioonan komentajaa vastaan.
Keskeisimmät kysymykset olivat: 1) Viinikan syyntakeisuus hänen karatessaan; 2) tapauksen käsittely pika- eikä kenttäoikeudessa yli puolitoista kuukautta jälkikäteen; 3) outo perustelu karkuriongelmaan liittyvästä uhkaavasta tilanteesta, ellei Viinikkaa olisi viipymättä teloitettu ja 4) karkuruuden seurauksien luonne.
Viinikan sairauskertomus ei herätä millään lailla vaikutelmaa oireiden teeskentelemisestä kranaattikauhua välittömästi seuranneessa tilanteessa. Yksikköön palauttamista seuranneen sairaalahoidon yhteydessä mahdollisen simuloinnin ja metamfetamiinista päihtymisen todennäköisyyttä on vaikea arvioida, mutta tämä kysymys ei ole relevantti syyntakeisuuden suhteen. On myös kysyttävä, miksi Viinikka olisi lopettanut simuloinnin, koska hänen rauhallisuutensa oikeudenkäynnissä tulkittiin raskauttavaksi näytöksi teeskentelystä.
Pikaoikeusmenettely rauhallisessa tilanteessa jälkikäteen oli täysin ristiriidassa sen käyttötarkoituksen kanssa. Lisäksi kahden lähimmän pataljoonan lääkäreiden mukaan kaikki haavoittuneet olivat saaneet asianmukaisen hoidon, koska rykmentin JSp:t sijaitsivat lähekkäin.
Oikeusprosessi päättyi keväällä 1947 Korkeimman oikeuden vapauttavaan päätökseen kaikkien syytteessä olleiden osalta.
Kirjoittajat:
Eeva Tammi
erikoissairaanhoitaja
sotahistorioitsija
Hannu Lauerma
vastaava ylilääkäri
Psykiatrinen vankisairaala
dosentti
Turun yliopisto
Artikkeli on julkaistu Lääkärilehdessä 4/2018.
