Koronarokotusten edetessä tulemme väistämättä törmäämään kahteen kysymykseen, jotka ovat olleet läsnä aiemminkin, mutta eivät ole ehkä samalla tavalla tuntuneet akuuteilta: voiko globaaleja ongelmia ratkoa vain lokaalisti, ja voiko yhteistä etua edistää tallomatta yksilön edun varpaille. Mikäli rokotukset edistyvät vain maksukykyisissä maissa, on mahdollista, että köyhempien maiden syvenevät ongelmat terveydenhuollon kantokyvyn ja inhimillisen kärsimyksen osalta eivät suostu pysymään valtiorajojen sisällä, vaan viruksen alati kehittyvät variantit ja toivoa etsivät pakolaiset vyöryvät vuosien saatossa hyväosaisempien syliin. Jos hyväosaiset eivät ole valmiita jakamaan etukäteen, tulee kylmä lasku korkojen kera jälkikäteen.
Koronaepidemia ja sen ratkaisuksi tarjotut rokotteet ovat kuitenkin vain yksi niistä ongelmista, joiden ratkaisut löytyvät vain maailmalaajuisesti ja jokainen meistä syntymäonneensa osatonta osallistaen. On oltava valmiita toimimaan niinkin, että yksilön oikeuksista venytään yhteiseen hyvään. Näitä globaalisti koskettavia ongelmia on monia, aina ilmastonmuutoksesta väestörakenteeseen. On kuitenkin yksi merkittävä lääketieteellinen ongelma, joka on tehnyt tuloaan jo vuosia koronaa hiljaisemmin ja todennäköisesti tappavammin: antibioottikriisi.
Reetta Huttunen, ihastuttava ihminen ja älykäs infektiolääkäri on kirjoittanut yhdessä toimittaja Salla Nazarenkon kanssa antibioottikriisistä kirjan Miten käy ihmisen ilman antibiootteja. Kirjallisesti kirja on selkeä ja viihdyttävä, unohtamatta iholle tulevia tapausesimerkkejä. Kirjana se on kirja, jonka jokaisen antibiootteja määräävän – tai vaativan – pitäisi lukea. WHO on arvioinut, että vastustuskykyisten bakteerien vuoksi vuosittain 700 000 ihmistä kuolee, mutta tämä on vasta alkusoittoa.
Nykyisellään maatalous käyttää yli 70 prosenttia maailman antibioottituotannosta eläinten kasvatukseen. Isossa osaa maailmaa antibioottien käyttöä ihmisten hoidossa ei arvioida riittävän kriittisesti tai rajoiteta lainkaan. Pahimmillaan antibiootin käytöllä, lääkärin määräyksellä tai ilman, paikataan puutteellista diagnostiikka ja hoitomahdollisuuksia, mutta myös laadukkaiden mahdollisuuksien maissa antibioottien määrääminen on löperöä.
Huttunen tuokin kirjassaan esiin lukuisin esimerkin ja tutkimusviittein, että ongelmaa syventää kansainvälisen yhtenäisyyden puute, kykenemättömyys noudattaa yhteisiä sääntöjä, epäluotettavuus ja maailman kehno sosio-ekonominen tasa-arvo. Juurisyyt vaikuttavat olevan samat kuin useassa muussakin globaalissa ongelmassa, ja itse asiassa myös yllättäen nivoutuvan yhteen; ilmastonmuutos, väestönkasvu ja -vanheneminen, vesiviljely ja tuotantotalous ovat kaikki yhteydessä antibioottiresistenssiin.
Miksi asia on sitten niin tärkeä? Voisi oikeastaan ennemminkin kysyä miksi asiasta on pidetty niin vähän ääntä. Huttunen kuvaa maailmaa, jossa genomien louhinta, uusien rokotteiden kehitys ja uudentyyppisten lääkeaineiden kehittely ovat todellista kilpajuoksua laajenevan antibioottiresistenssin kanssa. Ilman antibiootteja lääketiede hyppää ei pelkästään askeleen, vaan vuosisadan taaksepäin. Maailmassa ilman antibiootteja tavanomaisista tartuntataudeista, arkisista vammoista ja rutiininomaisista toimenpiteistä tulee hengenvaarallinen lantinheitto. Huttusen kuvaama antibiootiton maailma saa koronapandemian näyttämään lähinnä lastentarhan päiväretkeltä.
Tiedenaisena ja humanistina Huttunen ei onneksi tyydy maalaamaan synkkää kuvaa, vaan antaa myös uusia lupauksia: vain pieni osa maaperän tai meren biologiasta on selvitetty ja uusia löytöjä bakteereita vastaan voidaan olettaa kohdattavan sieltä, tai vielä lähempää, ihmisen elimistön omista onkaloista. Samoin tekoäly avaa ennennäkemättömiä mahdollisuuksia uusien molekyylien kehittämiseksi.
Lääkärit voivat kantaa vastuunsa lääkkeen määrääjinä ja rokotuksilla voimme vähentää tauteja, joiden hoitoon antibiootteja ylipäänsä tarvitaan. Poliittisia päätöksiäkin tullaan tarvitsemaan ja tästä globaaleja ratkaisuja vaativasta ongelmasta on opittava viestimään konkreettisia, helppoja ja haluttavia toimintamalleja tarjoten.
Yksilöinä voimme olla vaatimatta antibiootteja tilanteessa, jossa niitä ei lääketieteellisesti tarvita. Silloin kun niitä määrätään asiallisesti, voimme käyttää ne ohjeen, eikä oman pään mukaisesti sekä voimme hävittää käyttämättömät lääkkeet asiallisesti. Yksilöiltä vaaditaan pieniä tekoja ja hieman yhteisövastuuta – ei mitään ylipääsemättömiä siirtymisen mahtavia tekoja. Olemisen riemu voi ravistella vain, jos se koskee kaikkia tai joudumme hyväksymään sen, että kaikkein pienimmät maan perii.
Kirjoittaja on palveleva johtajaylilääkäri Kanta-Hämeestä.
Sally Leskinen
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
