Valokuvaaja Krista Keltanen luovutti 14-vuotiaalle tyttärelleen oman munuaisensa. Päätös oli itsestäänselvä.
Alisan terveyttä oli seurattu jo taaperoikäisestä säännöllisesti, kun hänellä diagnosoitiin kehitysvamma. Perhettä oli varoitettu ensimmäisen kerran vuonna 2015 mahdollisuudesta, että tyttärelle kehittyy munuaisten vajaatoiminta. Nelisen vuotta myöhemmin, kun Alisa oli 12-vuotias, todettiin esiaste.
Sairautta hoidettiin ensin lääkityksellä ja ruokavaliolla, sitten dialyysilla. Perheelle pohjustettiin aina, mikä saattaa olla seuraava etappi. Joten kun elinsiirto sitten oli edessä, se ei tullut yllätyksenä.
– Onneksi munuaiseni sopi, Krista sanoo.
Syksyllä 2022 tehtävää operaatiota edelsi monien kuukausien tutkimusjakso, jossa Kristan terveydentila tutkittiin perinpohjaisesti. Kokeita ja testejä oli niin paljon, ettei hän edes muista kaikkia.
Kun vihreää valoa vihdoin annettiin, oli se valtava helpotus. Viimein matka pääsi jatkumaan.
Kuin vierasta kieltä
Välillä Kristan oli vaikea pysyä kärryillä, kun operaatioon liittyviä asioita tuli nopeasti ja paljon kerralla. Jotkut lääkärit puhuivat kuin vierasta kieltä.
– Asiat olivat heille arkipäiväisiä, mutta minä en ole lukenut lääketiedettä. Jotkut sanat menivät täysin ohi. Mutta ehkä toiset ymmärtävät minua paremmin, Krista pohtii.
Esimerkiksi se tuli yllätyksenä, että leikkausta edeltävänä iltana piti itse ruiskuttaa vereen hyytymisenestolääkettä. Sairaanhoitaja antoi ruiskun ja tarvikkeet kotiin vietäväksi sekä ohjeisti, mitä tehdä.
– Olin että hetkinen, kukaan ei ole kertonut tällaisesta. Onneksi en ole piikkikammoinen.
Sen sijaan Alisan hoitoon liittyvät asiat kerrottiin selkeästi ja ymmärrettävästi. Uuden lastensairaalan lääkäreillä oli aina aikaa vastata kysymyksiin.
Osaston lääkäriporukka tuli tutuksi, Krista muistaa heidät edelleen etunimillä.
Toipilas itsekin
Operaatiota seuraavana päivänä Krista kärrättiin tunnelin kautta Uuteen lastensairaalaan Alisan luokse. Palo nähdä tytär oli kova. Hän olisi lähtenyt jo aiemmin, mutta voimat eivät riittänet edes nousta pyörätuoliin.
Krista arvelee nyt, että hän kiirehti liikaa pois osastoltaan ja meni suoraan hoitamaan toista. Oma lepo ei ollut päällimmäisenä mielessä, kun lapsi oli sairaalassa. Krista nukkui yötkin Alisan luona sänkysohvalla.
Noin viikko leikkauksen jälkeen tuli takapakkia. Kuume nousi yli 39 asteeseen ja olo oli todella heikko.
– Istuin Alisan huoneessa takki päällä ja tärisin kylmästä. Hoitaja tuli sanomaan, että sinun pitää lähteä heti takaisin omalle osastolle.
Sinne pääsy ei ollut kuitenkaan ihan selvää, koska Krista oli kirjattu ulos. Hän oli jo aiemmin ollut yhteydessä huonovointisuuden vuoksi, jolloin hänet ohjattiin päivystykseen. Jonottaminen kävi voimille ja hän lähti lepäämään.
Tällä kertaa hän käski miestään soittamaan suoraan osastolle.
– He sanoivat, että tulkaa heti. On vähän hassua, että kun itse hain apua, minut ohjattiin päivystyksen jonoon. Tuntuu, että siinä tilanteessa en ihan tullut kohdatuksi.
Syytä kuumeen nousulle ei koskaan saatu selville. Krista arvelee, että se johtui stressistä. Sen jälkeen hän nukkui kotona ja vietti vain päivät lastensairaalassa. Mies otti yövuorot.
Alisa ei ollut yhtään yötä sairaalassa yksin, se oli perheen oma valinta.
Uimaan!
Operaation jälkeen perhe eli pitkään omassa kuplassaan, ulkomaailmalta suojassa. Kauppakeskuksiin, uimahalliin tai joukkoliikenteeseen ei voinut mennä tartuntavaaran vuoksi. Erityisesti uimista oli Alisalla ikävä.
Viime kesän kohokohta olikin se, kun pääsi mereen uimaan.
– Uimassa käytiin joka päivä ja melkein joka aamukin. Koirakin oli mukana, äiti naurahtaa.
Nyt kun operaatiosta on kulunut reilu vuosi, päällimmäinen tunne on helpotus. Kaikki meni hyvin ja suunnitellusti. Luottamus Suomen terveydenhuoltoon on kaiken jälkeen vahva.
Hieman Kristaa jännittää se, että muutaman vuoden päästä Alisan seuranta siirtyy aikuisten puolelle. Se tuntuu isolta muutokselta. Lastensairaalasta on jäänyt raskaasta ajasta hyvät muistot ja turvallinen olo.
Alkuperäinen haastattelu on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
