Jos oireettoman eläkeläisen kohonnutta laskoa lähtee pöyhimään, saa usein verikoepaketista eteensä M-komponentin eli ylimääräisen vasta-ainekertymän. Sitä tavataan noin 3 %:lla kaikista yli 50-vuotiaista eikä siihen määritelmän mukaan pitäisi olla yhdistettävissä mitään muuta löydöstä tai oiretta. Mutta kuinka usein ja nopeasti myelooma tai eräät muut lymfaattiset sairaudet kehittyvät tämän sattumalöydöksen jälkeen?
Mayon klinikan tutkimus vuosien 1960 ja 1994 välisenä aikana diagnosoitujen 1 384 potilaan merkitykseltään epäselvän monoklonaalisen gammapatian (MGUS) seurannasta on julkaistu aiemminkin, ja nyt takana on keskimäärin 34 vuotta. Pisimpään seuratuista (40 vuotta) pahanlaatuinen tauti kehittyi joka kolmannelle ja kaikista seuratuista tähän mennessä 11 %:lle. IgM-tyypin M-komponentti ennusti hieman nopeampaa kehityskulkua etenkin silloin, kun IgM-pitoisuus oli suurehko (yli 15 g/l) ja/tai kevytketjusuhde oli poikkeava. Myeloomaksi IgM-MGUS ei muuttunut kenelläkään, vaikka muilla seuratuilla (IgG, IgG) se oli todennäköisin päätesairaus.
Miten tulosta pitäisi tulkita perusterveydenhuollossa? Toteamisvaiheessa on hyödyllistä määrittää M-komponentin suuruus ja laatu, poikkeavan ja myös terveiden vasta-aineiden määrä sekä kevytketjujen suhde. Mikäli kyseessä on muu kuin IgM tai määrä on pieni ja jos vielä sekä kevytketjusuhde että muut immunoglobuliinit ovat kunnossa, säännönmukainen seuranta lienee jokseenkin turhaa eikä lisätutkimuksia tarvita. Kun löydös on IgM-tyyppinen, on tärkeää unohtaa myelooma ja keskittyä seurannassa enemmänkin lymfooman kaltaisiin oireisiin ja löydöksiin. Löydösten pysyessä muuttumattomina kontrolleja kannattaa nopeasti harventaa ja lopettaa viimeistään siinä vaiheessa, kun hoitomahdollisuudet minkä tahansa taudin ilmaantuessa ovat menneet. Nuoremmille ja oireisille potilaille hematologin arvio lisätutkimusten ja seurannan tarpeesta on aiheellinen.
Lähde:
Kyle RA, Larson DR, Therneau TM ym. Long-term follow-up of monoclonal gammopathy of undetermined significance. N Engl J Med 2018;378:241–9.
Kirjoittaja:
Marko Vesanen
erikoislääkäri
Kuva: Panthermedia
Julkaistu Lääkärilehdessä 11/2018.
