VAROITUS: Tämä tarina sisältää elementtejä, jotka saattavat ahdistaa yhteiskunnallisesti herkimpiä ja erityisesti niitä, jotka haluavat luottaa tietojärjestelmiin.
Jokin aika sitten hoidin lähiomaisen puolesta asiaa, joka vaati maistraatin hyväksynnän. Kaiken piti olla kunnossa, kun virkahenkilö soitti ja kertoi, että tarvittaisiin vielä valtakirja veljeltäni.
Olen vanhempieni ainoa lapsi. Niin olin ainakin tuohon hetkeen saakka uskonut.
Sain kuulla, että väestötietojärjestelmän mukaan minulla on vanhempi veli – tai velipuoli. Hämmennykseni määrää ei ole sanoja kuvata. Tieto tuntui uskomattomalta, mutta toisaalta se oli kansallisen perusrekisterin kirjaus. Ja tiedämme, että perheissä ja suvuissa on salaisuuksia.
Virkahenkilö totesi, että hänen on toimittava rekisteritietojen mukaan. Jos epäilen niitä, minun on itse selvitettävä tilanne. Siihen työhön ryhdyin. Hetkeäkään viivyttelemättä ja sydän vapisten.
Hankin maistraatista Väestörekisterikeskuksen sukuselvityksen. Siinä hän oli, mustina kirjaimina valkoisella, veljeni nimineen ja osoitteineen.
Sitten otin yhteyttä viranomaisen alkuperäislähteeseen. Väestötietojärjestelmä ei ole ollut kokonaan valtion hoidossa kovin kauan. Monet sen perustiedoista ovat edelleen kirkon hallussa. Seurakunnan rekisterihenkilöt suhtautuivat tilanteeseeni vakavasti ja empaattisesti. He lupasivat tarkistaa tiedot ja tekivät se nopeasti.
Sain soiton. Väestötietojärjestelmästä oli paljastunut virhe. Olen edelleen perheeni ainoa lapsi.
Kerron tämän tarinan, koska se herättää tätä yksittäistä tapausta laajempia kysymyksiä. En ole päässyt eroon ajatuksesta, että jotain on pahasti vialla.
Ennen kaikkea se johtuu siitä, ettei tämä tainnut olla yksittäistapaus. Keskustelin asiaa penkoessani monien eri virkailijoiden kanssa, ja kaikkien ensimmäinen reaktio oli, että kyseessä on varmaan virhe. Sain vaikutelman, ettei virheiden paljastuminen väestötietojärjestelmästä ollut poikkeuksellista. Joitakin rekisterien parissa työtään tekeviä tilanne tuntui suorastaan nolottavan. He kertoivat, ettei tietojen siirto kirkolta valtiolle ja sen jälkeen tietojärjestelmästä toiseen ollut oikein onnistunut. Virheitä oli syntynyt, mutta järjestelmät eivät osanneet niitä tunnistaa. Mokia tuli esiin vasta tilanteissa, jollaiseen olin itse joutunut.
Tällainen on siis Suomen väestötietojärjestelmä. Se on yhteiskunnan perusrakenteita, jonka varassa toimivat lukemattomat isot ja pienet, yleiset ja yksityiset asiat. Jos saamani käsitys tämän tietojärjestelmän hoidosta ja laadusta pitää paikkansa, tilanne on kammottava.
Rikkinäinen järjestelmä voi tuottaa yksittäiselle kansalaiselle yllättäen ja usein muutenkin vaikeissa elämäntilanteissa suuria käytännön hankaluuksia. Puhumattakaan tunnemyrskyistä, joita elämän ja identiteetin ytimiä koskevat virheet voivat nostattaa.
Vielä tätäkin vaikeampaa on ymmärtää, kuinka tällaista tietokantaa on sallittu kohdella niin osaamattomasti tai huolimattomasti, että virheitä on syntynyt ja ne on noin vain pakko hyväksyä. Aivan ilmeisesti kukaan ei ole ollut tietojärjestelmien laadusta vastuussa tai ainakaan kantanut sitä. Virheen löytyessä valtiovalta vierittää sen sijaan sumeilematta vastuun korjaustoimista kansalaiselle itselleen.
Päättäjät vannovat digitalisaation nimeen, mutta maan väestön rekisteröinti näyttää olevan heidän jäljiltään epäkunnossa. Eikä se ole ongelmineen ainutlaatuinen it-hanke, kuten yhteiskunnallisesti yhtä oleellisten terveydenhuollon järjestelmien parista saadut kokemukset todistavat.
Hälytyskellojen tulisi soida kovaa. Suomea ei saa johtaa digipilvilinnojen eikä alamittaisen it-osaamisen varaan. Se olisi heitteillejättö.
Hyvä lukija, oman kokemukseni perusteella pitäisin viisaana varautumisena tarkistaa paikallisen maistraatin kautta oman lähipiirin rekisteritietojen oikeellisuus.
Teksti: Hannu Ollikainen
Blogikirjoitus on julkaistu Lääkärilehden verkkosivuilla 16.5.2018.
