Levottomuus on todennäköisesti yleisin lasten psyykkisen häiriökehityksen oire.
Levottomuus käyttäytymispiirteenä syntyy mielen käsittelykeinojen riittämättömyydestä affektitulvan rauhoittamiseksi. Tilapäinen levottomuus koskettaa aika ajoin kaikkia ihmisiä.
Pitkäaikainen, pysyväiseltä vaikuttava levottomuus puolestaan kertoo ongelmasta: joskus somaattisesta sairaudesta, neurologisesta häiriöstä tai psyykkisestä vuorovaikutusperustaisesta häiriöstä. Lapsilla levottomuus kertoo useimmiten tunnesäätelykyvyn häiriöstä. Samaan ilmiöön kytkeytyy monasti harkitsematon toiminta, joka voi olla myös aggressiivista.
Kun lapsen oma tunteiden säätely kehittyy, tarve toimintaan affektitason noustessa vähenee. Tämä kehityssaavutus edellyttää myös riittävää yksilöitymis-eriytymiskehitystä, ja se saavutetaan vain riittävän hyvässä vuorovaikutussuhteessa vanhempaan tai lasta hoitavaan muuhun aikuiseen. Kehityksen edellytyksenä on aikuisen riittävä reflektiokyky. Käsitteet reflektiivinen funktio (1,2) ja mentalisaatiokyky (3) ovatkin viime aikoina olleet paljon esillä kirjallisuudessa.
Lapsen oman minän kehitys ja itseyden synty edellyttävät lapsen kokemusta siitä, että hän on pysyvästi vanhemman mielessä. Vanhemman täytyy voida havaita ja ymmärtää lapsen kehitykselliset tarpeet ja kyetä lisäksi vastaamaan niihin. Lapsen omat selviämiskeinot syntyvät pettymysten pakottamina rakkaudellisen suhteen suojassa. Hauraaksi jäävän ja tehottoman minän seurauksena myös turhautumisten sietokyky jää matalaksi. Tästä taas aiheutuu jatkuvaa jännitettä ja ahdistusta, joka pyrkii purkautumaan motorisesti (4,5).
Psyykkinen läsnäolo on uhattuna
Eri yksilöiden synnynnäinen haavoittumisalttius ja toisaalta selviämiskyky vaihtelevat. Jotkut lapset siis tarvitsevat strukturoidumpaa ja vakaampana pysyvää ympäristöä, toiset alkavat selvitä nopeammin omien kehittyvien sisäisten keinojensa avulla.
Alkulähtökohdista riippumatta jokainen lapsi tarvitsee ymmärretyksi ja jäsennetyksi tulemisen kokemusta varhaisessa vuorovaikutussuhteessa, jotta erilaiset affektiiviset tilat voisivat tulla siedetyiksi (6). Kaikki äidin tai muun ensisijaisen vanhemman sensitiivisyyttä ja psyykkistä läsnäoloa pitkäaikaisesti vähentävät tekijät muodostavat riskin lapsen tunnesäätelykyvyn kehitykselle.
Nopea tiedonkulku, internet ja sosiaalinen media muokkaavat ihmisen psyykettä ja aivoja tavalla, jota kukaan ei tällä hetkellä riittävästi ymmärrä. Yksilöllisten, ehkä perinnöllistenkin alttiuksien vuoksi jotkut lapset joutuvat itselleen liiallisen ärsyketulvan tiimellykseen kykenemättä kehittymään ja kehittämään itseään suojaavia, suodattavia säätelykeinoja.
Tämän päivän pikkulasten vanhemmat ovat jo altistuneet tälle muutokselle omassa lapsuudessaan, eivätkä edes välttämättä näe tarvetta lapsensa ympäristön rauhoittamiseen. Kotikäynneillä voidaan todeta, että monissa perheissä taulutelevisio näyttää olevan auki aamusta iltaan, ja sen edessä sitterissään yksin köllöttää jopa alle 3 kk:n ikäinen vauva. Neuvolassa pitäisi kaikille vauvaperheille kertoa, kuinka suuri haitta pelkästään tästä on lapsen aivojen, vuorovaikutuskyvyn ja tunnesäätelyn kehitykselle.
Naiiviudesta on jo aika luopua
Käytöshäiriöihin puututaan edelleen kovin myöhään. Suurin osa lastenpsykiatrisen erikoissairaanhoidon voimavaroista kuluu 7–12-vuotiaisiin lapsiin, vaikka riskitekijät ja lapsen oireet ovat olleet tiedossa kenties vauvaiästä saakka.
Levottomat lapset ja heidän perheensä tulisi tutkia mahdollisimman varhain, kattavasti ja turhaan viivyttelemättä. Keinojen tulisi olla asianmukaisia ja luotettavaksi katsottuja ja niitä tulisi toteuttaa perusterveydenhuollossa, erikoissairaanhoidon lastenpsykiatrisissa pikkulapsityöryhmissä tai näiden yhteistyönä. Tarvittavien hoito- ja kuntoutustoimenpiteiden pitäisi käynnistyä nopeasti ja olla riittävän intensiivisiä ja pitkiä yksilö- ja perhetason interventioita.
Ehkäisevästi tärkeintä olisi edelleen kehittää perusterveydenhuollon keinoja vuorovaikutuksen riskitilanteiden mahdollisimman varhaiseen (jo raskaudenaikaiseen) seulontaan ja sen jälkeiseen työskentelyyn varhaisen vuorovaikutuksen tukemiseksi. Toimintaa on tehostettava heti, kun ongelmat tai niiden syntymisen suuri riski on tiedossa.
On myös luovuttava naiiviudesta; hoitosuunnitelmien rakentamisesta katteettoman positiivisuusajattelun varaan. Meillä on jo riittävästi tietoa mielen kehittymisen edellytyksistä ja toisaalta psyykkisen kehitystilan ja voinnin keskeisyydestä koko inhimillisen elämän ja psyykkisen sekä fyysisen terveyden kannalta. Miksi tämä tieto ei nykyistä paljon merkittävämmin ohjaa palveluiden laatua ja kattavuutta?
Lue myös:
Lapsuuden traumoilla on pitkät jäljet
”Että lapsi kasvaisi onnelliseksi”
Lapsuuden unihäiriöiden arviointi ja hoito
Kirjoittanut:
Hanna Manninen
apulaisylilääkäri
lapsi- ja nuorisopsykoanalyytikko, varhaisten vuorovaikutussuhteiden psykoterapeutti, perheterapeutti
TYKS, lastenpsykiatrian poliklinikka, pienten lasten psykiatrinen työryhmä
Kuva:
Panthermedia
Kirjallisuutta:
1. Pajulo M. Vauvan tunnetila ja sen säätely. Äidin reflektiivinen kyky ja sen merkitys turvallisessa kiintymyssuhteessa. Duod 2004;120:2543–8.
2. Fraiberg S. Pathological defencies in infancy. Psychoanal Q 1982;51:612–35.
3. Pajulo M. Mentalisaatio ihmistä suojaavana tekijänä. Duod 2015;131:1050–7.
4. Rank B. Aggression. Psychoanal Study Child 1949;3:43–8.
5. Fonagy P, Moran GS, Target M. Aggression and the psychological self. Int J Psychoanal 1993;74:471–85.
6. Winnicott D. Aggression in relation to emotional development. Kirjassa: Through paediatrics to psychoanalysis. Brunner/Mazel, New York 1975:204–18.
Julkaistu Lääkärilehdessä 43/15.
