Tämä ei ole hoitosuositus, vaan omaa pohdintaani elvytyksestä ja elvyttämättä jättämisestä.
Ensimmäiset elvytyssuositukset tulivat aikana, jolloin Mad Men -sarjan päähenkilön tyyppiset tupakoivat ja muutenkin epäterveellistä elämää viettävät A-tyypin miehet kupsahtelivat sydäntapahtuman takia kesken mainossopimusneuvotteluiden. Kysymys oli äkillisestä sydämenpysähdyksestä, jonka aiheuttaja oli periaatteessa ohimenevä. 1960-luvulla tuon ohimenemisen kanssa oli vähän niin ja näin, kun keinoja puuttua koronaaritukoksiin ei ollut, mutta potilaalla oli kuitenkin elvytyksen myötä mahdollisuus toipumiseen, jos sydäninfarkti ei ollut suuri.
Nykyäänkin elvytyksen mielekkyys ja tuloksellisuus riippuvat sydämenpysähdyksen syyn ohimenevyydestä. Vielä enemmän selviytyminen tietysti riippuu siitä, miten aivot kestävät sydämenpysähdyksen, mutta ilman sydämen toiminnan palautumista aivojen toipumisen arviolle ei ole edes tarvetta.
Ajat ovat muuttuneet Mad Menin ajoista hyvinkin paljon. Sydänsairauksia – kuten tietenkin muitakin sairauksia – voidaan hoitaa hyvinkin aggressiivisesti ja vieläpä samalla potilaalla moneen kertaan. Seurauksena joukossamme on yhä enemmän ihmisiä, joiden sydän pelaa enää varsin vaatimattomalla teholla, mutta jotka silti vielä viettävät tyydyttävää elämää. Sama pätee moniin muihinkin sairauksiin. Kun tällainen perussairas potilas saa sydämenpysähdyksen, kysymys ei enää ole välttämättä mistään ohimenevästä tapahtumasta, vaan pitkän sairaushistorian päätepisteestä.
Onko tässä tapauksessa elvytys vaikuttavaa hoitoa? Elvytyksen tuloksethan ovat suhteellisen vaatimattomia silloinkin, kun elvytys kohdistuu hyväkuntoisiin potilaisiin. Elvytyksen tarkoituksenmukaisuutta kuvaa tilanne, jossa potilas sairastuu vakavasti ja joutuu tehohoitoon. Jos maksimaalisella tehohoidolla ei saada hoitovastetta ja potilas ajautuu sydämenpysähdykseen, miten joku kuvittelee paineluelvytyksen enää auttavan potilasta? Tämä kuuluu jo talonpoikaisjärkeilyyn eikä lääketieteeseen. Saman talonpoikaisjärjen soisi ulottuvan tehohoidon ulkopuolellekin.
Miksi sitten elvytyskielto (DNR, do not resuscitate) herättää voimakkaita tunteita? Potilaan hoitoja elämän loppuvaiheessa voidaan joutua rajoittamaan monellakin tapaa, mutta silti tuo DNR-päätös nousee ylitse muiden. Ehkä yksi syy on juuri siinä, että päätöksistä suurin osa tehdään käytännössä aivan elämän loppuvaiheessa, kun rajataan muitakin hoitoja. Tästä syystä on syntynyt käsitys, että DNR-päätös tarkoittaa kaikkien hoitojen rajaamista. Toinen syy on asiaan liittyvän tiedon puute. Jos tieto elvytyskiellosta tulee ns. puskista, on varsin ymmärrettävää, että se herättää voimakkaita tunteita. Kolmas syy on tietysti se, että elämään liittyvä kuolema herättää aina tunteita.
Ehkä yksi ongelma DNR-päätöksissä on juuri niiden panttaaminen ja tekeminen liian myöhään. Olen hoitanut leikkaussalissa ja teho-osastoilla potilaita, joille on aiemmin tehty DNR-päätös. Olen aloittanut heille nestehoitoja ja suonensisäisiä antibiootteja. Potilas voi siis saada DNR-päätöksen jälkeen hyvinkin tehokasta hoitoa, mutta hänelle hyödytöntä elvytystä vain ei aloiteta sydämenpysähdyksen sattuessa. Hyödytöntä hoitoa ei ole syytä antaa kenellekään, on sitten kysymyksessä elvytys tai mikä tahansa hoito.
Jos kynttilän liekki sammuu tuulessa, sytytämme sen uudelleen, jos liekki on ollut keltainen ja kynttilää jäljellä. Jos kynttilä on lopussa ja liekki sininen, emme sytytä kynttilää uudelleen. Tämä vertaus sopii myös elvyttämisen filosofiaan ja elvyttämisen tarkoituksenmukaisuuteen.
Heikki Laine
Kirjoittaja on anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri Mikkelin keskussairaalassa.
