Viime vuosina työpaikoilla on yleistynyt käytäntö, jossa työnantaja hyväksyy työntekijän oman ilmoituksen lyhyestä poissaolosta sairauden vuoksi. Tyypillisesti palkansaajat voivat olla työstä poissa ilman lääkärin tai terveydenhoitajan todistusta enintään kolme päivää. Käytäntöä on perusteltu sillä, että se vähentää byrokratiaa ja säästää terveydenhuollon resursseja. Tilastokeskuksen selvityksessä vuonna 2013 jo 79 % palkansaajista oli omailmoituksen piirissä, mutta esimerkiksi rakennusteollisuudessa käytäntö oli voimassa alle puolella työpaikoista.
Lyhyitä, 1–3 päivän poissaoloja on kuntasektorilla 60–65 % kaikista sairauspoissaolokerroista ja niistä kertyy 20–24 % kaikista poissaolopäivistä. Lyhyet sairauspoissaolot johtuvat yleensä akuuteista ja ohimenevistä sairauksista, kun taas pitempien sairauspoissaolojen syynä ovat vakavammat tai pitkäkestoiset sairaudet. Omailmoituksen piirissä ovatkin ennen muuta hengitystie- ja suolistoinfektiot sekä osassa työpaikoista migreeni. Näiden sairauksien aktiivinen lääketieteellinen hoito on usein resurssien tehotonta käyttöä.
Työterveyslaitoksen tutkimuskokonaisuudessa selvitettiin omailmoituskäytännön toimeenpanoa ja vaikutuksia. Tässä raportissa käytännön vaikutuksia tarkastellaan kahdessa suomalaisessa konsernissa, joissa omailmoitus oli otettu käyttöön. Toinen on teollisuuskonserni, toinen media-alalta. Raportin tietoaineisto perustuu organisaatioiden keräämiin sairauspoissaolo- ja palvelujenkäyttötilastoihin.
Poissaolot pysyivät ennallaan
Teollisuuskonsernissa otettiin pilottivaiheen jälkeen vuonna 2008 käyttöön rajattu malli, jossa omailmoitus hyväksytään poissaoloissa kuumeisen flunssan, vatsataudin tai migreenin vuoksi. Mediakonsernissa on ollut käytössä vuodesta 1997 rajoittamaton malli, jossa esimiehet hyväksyvät lyhytaikaiset poissaolot myös muiden sairauksien vuoksi.
Sairauspoissaolojen kokonaismäärä ei näytä muuttuneen omailmoituksen käyttöön siirryttäessä ja ilmoituksen käytön aikana. Lyhyitä sairauspoissaoloja oli keskimäärin 2 päivää työntekijää kohti vuodessa. Teollisuuskonsernissa, jossa oli käytössä rajoitettu omailmoituskäytäntö, omailmoituspäiviä oli keskimäärin 0,8 työntekijää kohti vuodessa ja muita poissaoloja keskimäärin 12,2 päivää. Mediakonsernissa, jossa käytäntö oli rajoittamaton, omailmoituspäiviä oli keskimäärin 1,4 työntekijää kohti (vaihteluväli 1,1–1,7) ja muita sairauspoissaoloja keskimäärin 5,8 päivää (4,7–6,9).
Mediakonsernissa omailmoituspoissaolojen kesto oli keskimäärin 1,6 päivää, kun taas työterveyslääkärin tai yksityislääkärin määräämän lyhytaikaisen poissaolon kesto oli keskimäärin 2,0 päivää sairauskertaa kohti.
Merkittävä vaikutus palvelujen kysyntään
Omailmoituspoissaolokertoja oli 0,5–1,0 työntekijää kohti vuodessa. Niiden osuus lyhytkestoisista sairauspoissaoloista oli teollisuuskonsernissa noin 25 %, mediakonsernissa noin 50 %. Omailmoituksen käyttö oli selvästi yleisintä poissaoloissa mahataudin, kuumeflunssan ja migreenin vuoksi, olipa käytäntö rajoitettu tai rajoittamaton.
Omailmoituksen käyttö näyttää alkuvaiheen jälkeen vakiintuvan. Vaihtelua aiheuttaa infektiotautiepidemioiden esiintyminen. Tulos vastaa aikaisemmin kuntasektorilla Suomessa saatuja tuloksia.
Omailmoituskäytännöllä on merkittävä vaikutus koko avohoidon sairaanhoitopalvelujen kysyntään. Työterveyshuollossa tehdään vuosittain 4,9 miljoonaa sairaanhoitokäyntiä, joista lääkärissäkäyntejä on 3,4 miljoonaa. Työterveyshuollon sairaanhoitopalveluja käyttää 1,7 miljoonaa työntekijää, joten vastaanottokäyntejä sairauden vuoksi on keskimäärin 2,9 työntekijää kohti. Omailmoituskäytäntö puuttuu noin 20 %:lta työntekijöistä (340 000 työntekijää), joten laajentamalla sen käyttöä voitaisiin tämän tutkimuksen lukujen perusteella vähentää työterveyshuollon sairaanhoitokäynneistä 170 000–340 000 eli 3–7 %. Koska työntekijöistä 79 % on omailmoituskäytännön piirissä, heidän omailmoituspoissaolokertojensa voidaan ajatella jo säästäneen noin 670 000–1 340 000 työterveyshuollon sairaanhoitokäyntiä.
Kaikki hyötyvät
Vaikka omailmoitus ei vaikuttanut poissaolopäivien kokonaismäärään tässä tutkimuksessa, se voi muuttaa sairauspoissaolokäytäntöä merkittävästi kaikkien osapuolten näkökulmasta. Työntekijöiden vastuu itsehoidosta korostuu, esimiehet ovat aktiivisemmassa roolissa poissaoloilmoitusten hyväksymisessä ja poissaolojen seuraamisessa, ja akuuttien sairaanhoitokäyntien määrä vähenee 20–40 %. Työpaikalla esimiesten luottamus työntekijöihin ja tasa-arvo työntekijäryhmien kesken voi parantua.
Yrityksissä omailmoituskäytäntöä pidettiin hyvänä toimintatapana, josta hyötyivät niin työntekijät kuin työnantajakin. Sama kokemus raportoitiin aiemmassa hankkeessa rakennusalalla. Kun esimies tuntee alaisensa, luottamus hänen ja alaisten välillä on parempi. Tämä vaikuttaa positiivisesti omailmoituskäytännön toimivuuteen ja työhön sitoutumiseen, mikä voi edelleen vaikuttaa poissaolojen lyhentymiseen. Esimiehen myönteinen suhtautuminen työntekijöihin oli yhteydessä vähäisempiin poissaoloihin myös paperiteollisuudessa tehdyssä tutkimuksessa.
Omailmoitus poissaolosta yleisten ja itsestään paranevien sairauksien vuoksi merkitsee myös sairauden parempaa itsehoitoa. Akuuttien hengitystiesairauksien ja tarttuvien vatsatautien itsehoito vähentääkin tarpeettomia tutkimuksia ja lääkehoitoja. Työntekijöillä sairausoireita ja avohoidon sairaanhoitopalvelujen käyttöä on enemmän kuin toimihenkilöillä, ja he saattavat tarvita rohkaisua omailmoituksen käyttöön.
Omailmoituksen edunsaajia näyttävät olevan työntekijä, työnantaja, terveydenhuolto ja yhteiskunta. Todennäköisesti omailmoituksen käyttö Suomessa laajenee yleisin ja paikallisin sopimuksin. Seuraava vaihe on siirtyminen omailmoitukseen 5–7 päivän poissaoloissa, ja se on jo alkanut julkisella sektorilla. Ruotsissa ja Britanniassa omalla ilmoituksella voi sairauden vuoksi olla poissa työstä 7 päivää ja Tanskassa 14 päivää. Tällainen käytäntö ei näytä aiheuttavan haittaa potilaiden toipumiselle tai työnantajille.
Kirjoittajat
Juha Liira
dosentti, työterveyshuollon ja työlääketieteen erikoislääkäri
Sanna Pesonen
TtM, tutkija
Työterveyslaitos
Jaana I. Halonen
dosentti, erikoistutkija
Työterveyslaitos
Kari-Pekka Martimo
LT, työterveyshuollon ja työlääketieteen erikoislääkäri
Tero Kemppainen
LL, työterveyshuollon erikoislääkäri
Jukka Arajärvi
LL, työterveyshuollon erikoislääkäri
Kuva: Fotolia
Juttu on julkaistu Lääkärilehdessä 3/2017.
