Case Esperi on nostanut esiin, ties monennenko kerran, keskustelun vanhustenhoidon laadusta Suomessa. Koska ollaan vaalien alla, keskusteluun satelee poliitikkojen tuohtuneita lausuntoja ja selvityspyyntöjä. Oppositiopuolueet ovat tehneet asiasta välikysymyksen ja kaikki lupaavat vanhustenhuollon eteen yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista uudistusta.
Poliitikkojen putkinäkö asiassa seisauttaa veret. Oman puolueen saamattomuutta tai suoranaista sokeutta asiassa ei haluta myöntää ja ainakin pitkään istuneiden kansanedustajien paheksunta kohdistuu kaikkialle muualle kuin siihen oikeaan osoitteeseen: omaan peilikuvaan.
Jokainen puolue, joka on ollut hallituksessa viimeisen viidentoista vuoden aikana, on asiaan täsmälleen yhtä syyllinen tai syytön. Välikysymykset voivat olla asian suhteen aiheellisia, mutta samalla ne ovat pahinta mahdollista tekohurskastelua.
Vanhustenhuollon tehostaminen ja löysien irtiotto alkoi jo 90-luvun laman aikana. Hoitolaitoksia muutettiin palveluasunnoiksi tai kokonaisia vanhainkoteja palvelutaloiksi. Näin tehtiin, koska monikanavainen rahoitus mahdollisti osaoptimoinnin, eivätkä poliitikot sote-vatuloinnillaan ole vieläkään saaneet tilannetta muutettua. Esimerkiksi tapahtuneesta käy kunta, jossa juuri remontoitu vanhainkoti lakkautettiin ja valtionavun turvin rakennettiin palvelutalo, jonne vanhainkodin vanhukset siirrettiin. Omissa asunnoissa asuvat saivat Kelan hoitotukea, jonka kunta ulosmittasi. Lääkkeiden maksajia olivat potilaat itse ja Kela. Rahaa paloi kymmeniä silloisia miljoonia, mutta kunta säästi. Hieman halvemmaksi kokonaistarkastelussa tuli se kunta, joka muutti uuden vanhainkodin potilashuoneitten ovet ulko-oviksi. Ja tätä tehtiin joka puolella maata.
Pelisääntöjen ja lainsäädännön levällään oleva tilanne sekä poliitikkojen riitely soten muotoseikoista on ollut terveydenhuollon ulkoistuksen airueille kuin keväinen apilapelto vasikoille. Yksittäisiä kuntia on harhautettu ”säästämään” sopimuksilla, joita kuntien resursseilla on ollut mahdoton arvioida kattavasti, ja tämän seurauksena ulkoistus on levinnyt noroviruksen tapaan läpi maan. Pisteenä i:n päälle monet kunnat ovat alkaneet myydä yksityisille terveysyhtiöille sote-kiinteistöjään sillä seurauksella, että monopoliaseman saavuttaneesta toimijasta on käytännössä melkein mahdoton päästä eroon.
Koska puolueet ovat vain tapelleet keskenään, maamme kannalta ehkä taloudellisesti merkittävimmästä asiasta ei ole saatu aikaan mitään tätä ulkoistusbuumia järkevästi ohjaavaa lainsäädäntöä. Jos välikysymyksiä ei sitten pidetä aikaansaannoksena. Valviran ja AVI:en valvonnan perään itkeminen tässä tilanteessa on yhtä järkevää kuin palokunnan kutsuminen paikalle kun talosta on kivijalka jäljellä. Jos terveydenhuollon lainsäädäntö on rikki, niin ei asiaa poliisitoimin korjata.
Sanon sen tässä nyt suoraan suurten puolueiden puheenjohtajille: olette kaikki samanlaisia sähläreitä tässä asiassa. Teillä on ollut toistakymmentä vuotta aikaa saada jotain tässä asiassa aikaan, mutta ette ole saaneet mitään. Monet terveydenhuollon organisaatiot ovat takianne roikkuneet loputtoman pitkään löysässä hirressä, vailla mahdollisuutta strategisesti suunnitella yhtään mitään kolmea kuukautta pidemmälle ajalle. Ja sitten teillä on otsaa ihmetellä, että vanhustenhuollossa on vikaa!
Ehkä tulevienkin hallitusten tulisi vain keskittyä siihen, mihin parhaiten osaavat eli tupakoinnin ja liikenteen verotukseen ja sen pohtimiseen, myydäänkö kaupoissa 0,8 prosenttia laimeampaa vai vahvempaa olutta. Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistaminen näyttää nyt vain olevan liian kova rasti.
Heikki Laine
Kirjoittaja on anestesiaylilääkäri Mikkelin keskussairaalassa ja Lääkäriliiton valtuuskunnan jäsen.
Kolumni on julkaistu Lääkärilehden verkkosivuilla.
