Oletteko kuulleet sankaritarinoita niin sanotusta normaalista potilaasta? Siitä, joka on urhea ja tyytyväinen vaikeuksistaan huolimatta? Elää normaalia elämää, vaikka sairastaa.
Minä olen kuullut ainakin naisesta, jolla rintasyövän metastaasi kasvoi silmästä ulos, mutta joka silti asui loppuun asti kotona ja toimi lisäksi miehensä omaishoitajana. Syöpäpotilaasta, joka jaksoi aina hymyillä ja olla ystävällinen, joka ei valittanut kipuja ja kävi töissä loppuun saakka. Ja siitä miehestä, joka menetti vaimonsa ja lapsensa synnytykseen, mutta jaksoi silti kiittää kaikkia hoidosta.
Normaali. Ei puhu turhia. Ei kysele kuin järkeviä. On kohtelias aina, huolimatta omasta surusta, kivusta tai huolesta. Joka jaksoi aina.
Onko tämä hyvä potilas? Miksi? Kuka on määritellyt hyvän potilaan? Täytyykö potilaan olla jotenkin ”normaali” sairauksistaan huolimatta? Miksi on ärsyttävää, jos potilaalla on ”liikaa” kysymyksiä? Vielä kun pitäisi olla laiha, tupakoimaton eikä saisi edes juoda viinaa. Ja sairaus häivytettynä elämässä taka-alalle, siten että ei nyt liikaa keskittyisi vain siihen. Onko se potilas laisinkaan? Emmehän me heitä varten ole.
Totuus on, että meillä tuntuu olevan ihannepotilas. Me tunnumme puheissamme kaipaavamme potilaaksi sitä ”normaalia” laihaa tupakoimatonta ihmistä, joka ei juo liikaa viinaa, ei kysele kuin järkeviä kysymyksiä, ei jaarittele mitään ylimääräistä. Ihanteemme on siis ihminen, jolla ei ole mitään sairauksia eikä vaatimuksia. Jonka psyyke ei ole lainkaan muuttunut sairauden myötä ja joka ei ole kietoutunut sairastamisen ja kivun ympärille. Joka huomioi muita – meitä – omista huolistaan huolimatta ja on niin tyytyväinen kaikkeen, mitä meillä on tarjota.
Vika on vain siinä, että tuollainen ihminen ei yleensä ole sairas. Tai toisin päin: sairas ihminen ei yleensä ole aurinkoinen, kivuton, huoleton, ei jaksa tai pysty käymään töissä, ei muista kaikkea mitä olemme jo kerran kertoneet sairauteen tai lääkkeisiin liittyen. Ei osaa tai jaksa olla kiitollinen. Tai ei ehkä ole tyytyväinen.
Tiedän, provosoin nyt ihan tahallani. Emme me kaikki halua hoitaa helppoja terveitä potilaita. Tai emme ainakaan aina. Ei meistä kukaan ole noin kohtuuton – emme me oikeasti oleta ja odota potilaiden olevan jotenkin sankarillisia. Mutta silti meidän keskusteluissamme elää se ”normaali kaikista sairauksista huolimatta” – legenda.
Syy tähän on inhimillinen: vaikeita kohtaloita ja toivottomuutta on niin raskasta kohdata, että on helpottavaa nähdä potilaan pärjäävän kaikesta huolimatta. Haluamme nähdä, että olisi toivoa niin sanotun normaalin sairausvapaan elämän säilymisestä, vaikka kaikki näyttää lääketieteellisesti olevan lopussa, pilalla, vaikeaa ja surullista.
Rikkinäistä, pelkäksi sairastamiseksi muuttunutta elämää on lääkärinäkin vaikea kohdata, koska siihen liittyy niin paljon niitä asioita, missä lääkäri ei useinkaan voi auttaa. Se, mikä menee lääketieteen ulkopuolelle, luo lääkärille avuttomuuden ja riittämättömyyden tunnetta.
Siksi voi olla niin ilahduttavaa kuulla ja huomata, että meneekin hyvin. Siksi olemme helpottuneita niin sanotuista helpoista ja normaaleista potilaista. Siksi voi joskus oikeastikin toivoa, että lista olisi täynnä niitä normaaleja nopeita terveitä ihmisiä, joilla menee hyvin. Sillä jos ei menisi, miten sitä sitten auttaisi? Kun ei ole enää mitään mitä tarjota, lääketieteellisesti. Eikä vastaanottoaika riitä siihen, että korjaisi muut asiat. Eivätkä ne usein ole lääkärin kädessä, ne avaimet.
Se, miksi tämä kannattaa tiedostaa, on se että potilasihanne on vaarallinen. Tai se voi olla vaarallista, jos se kääntyy niin, että kiireessä, väsyneinä tai johonkin työssämme kyllästyneinä ilmaisemme sen potilaalle, ääneen tai sanojen väleissä. Että pitäisi olla jotenkin jonkinlainen. Täyttää lääkärin odotukset. Että ei saisi olla juuri niin sairas ja kaikkea sitä mitä siihen liittyy.
Emme me siis halua terveitä ”normaaleja” kohteliaita potilaita. Me haluamme auttaa, mutta emme silti aina pysty. On siksi helpompi toivoa, että elämä olisi säästänyt potilaitamme ja jos niin käy, olemme siitä ilahtuneita. Koska olemme inhimillisiä.
Sairas ihminen kyllä saa kysyä niin paljon kuin haluaa. Saa olla vihainen, regressiossa, agitoitunut, pihalla. Saa jankata samaa koko ajan, ikään kuin ei tajuaisi. Koska ei ehkä tajua, ei ehkä jaksa, ei ymmärrä. Koska huolestuttaa. Koska on potilas. Ja koska me olemme töissä.
Maria Heliste
Kirjoittaja on lääketieteen lisensiaatti.
Kirjoitus perustuu Lääkärilehden verkkosivuilla julkaistuun blogiin.
Muita Maria Helisteen kirjoituksia
Lopettaisimmeko juoruilun
Lääkärin hankalat asiat -lista
Suru on tie eteenpäin
