Näin ajattelee ensi viikolla Helsingin yliopistossa väittelevä, parhaillaan naistentauteihin erikoistuva LL Aura Pyykönen.
Väitöksessään Pyykönen testasi erilaisia laatumittareita, joilla voidaan havainnollistaa eroja Suomen synnytyssairaaloiden välillä kokoluokittain. Tutkimus perustuu rekisteridataan.
– Viime vuosina obstetriikassa on tullut paljon uutta näyttöä, joka kyseenalaistaa vanhoja hoitokäytäntöjä. On ollut mielekästä olla mukana kehittämässä työtä entistä enemmän näyttöön perustuvaksi, Pyykönen pohtii.
Yksi Pyyköstä kiinnostanut esimerkki on synnytysten käynnistämisen paras ajankohta. Raskausviikkoraja 42+1 ei tuntunut perustuvan oikein mihinkään.
– Onko 41. raskausviikon jälkeen jokin sellainen aika, joka on kiistämättä paras? Halusin väitöskirjassani löytää siihen vastauksen.
Vastausta ei kuitenkaan saatu.
– Valottui, ettei tähän varmasti pystytä tuottamaan yhtä yksittäistä vastausta – ainakaan retrospektiivisellä mallilla. Meillä on kuitenkin nyt enemmän tietoa siitä, mitä riskejä otetaan silloin, kun jäädään odottamaan ja mitä silloin, kun käynnistetään.
– Aihe on kansainvälisesti tapetilla, ja käynnissä on isoja randomisoituja tutkimuksia, jollainen on myös Suomeen suunnitteilla. Näiden tuloksia odotan mielenkiinnolla.
Isoissa yksiköissä turvallisempaa
Pyykösen väitöstyössä selvisi, että isoissa yksiköissä on syntyvälle lapselle turvallisempaa. Väitöstyössä tehdyn, synnytysten määrään perustuvan keinotekoisen sairaalaluokituksen perusteella on nähtävissä, että alle tuhannen synnytyksen yksiköissä neonataalikuolleisuuden riski on liki kaksinkertainen.
– Kokonaisuudessaan riski on pieni, ja ellei näitä pieniä yksiköitä olisi, matkasynnytysten määrä todennäköisesti lisääntyisi, puntaroi Pyykönen.
Hän teki suuren osan väitöstyöstään Tanskasta käsin ja äitiysvapailla ollessaan, perheen asuessa Kööpenhaminassa puolison työn vuoksi.
– Väitöstyö toi ammatillista sisältöä elämään, kun olimme ulkomailla ja olin lasten kanssa kotona. Toisaalta se loi stressiä ja jos tekisin saman uudelleen, en yrittäisi kirjoittaa joka välissä.
Mitä väitöskirjan tekeminen opetti?
– Se opetti paljon itsenäisestä työstä, työn hallinnasta ja itsestäni. Opin, etten ole parhaimmillani yksin tehtävässä työssä. Opin myös, että tutkimustyö on parhaimmillaan kombinoituna kliiniseen työhön.
Kirjoittaja:
Anne Seppänen
toimittaja
Juttu on julkaistu Lääkärilehdessä 35/2015.
