Nuoruus on siivekästä ja veristä, varsinkin jos tulee aikuiseksi 1980–90-lukujen taitteessa. Silloin kaikki tuntui hetken olevan mahdollista: Berliinin muuri murtui rauhanomaisesti, Neuvostoliitto meni mailleen. Pian Etelä-Afrikka potkaisi apartheidin pallon jalastaan, ja Jasser Arafat ja Jitzhak Rabin paiskasivat kättä Valkoisen talon pihanurmella.
Suurvaltapolitiikkaa enemmän meitä Helsingin Meilahden kasvatteja kiinnostivat U2, Nirvana ja Pearl Jam. Guns N’ Rosesin kiertue lähestyi Suomea. Sydän syrjällään odotimme, soittaisiko äkkipikaisuudestaan tunnettu W. Axl Rose Jäähallissa täyden setin vai lähtisikö 15 minuutin päästä lavalta.
Vapauseuforiaa seurasivat ankarat laskut. Euroopassa mentiin Sarajevon piiritykseen, Jugoslavian loputtomiin hajoamissotiin. Lama-Suomessa leipäjonot keräsivät pituutta ja pankkikonttorien tilalle tuli keskiolutkuppiloita.
Minä sairastuin erinäisten minuuskriisien ja rakkaudenpettymysten jälkeen paniikkihäiriöön. Julkisten kulkuneuvojen käyttö, kirjastossa ja kaupassa asiointi johtivat sydämentykytykseen, hallitsemattomaan vapinaan ja nopeimman ulospääsytien etsintään.
Kävin Helsingin yliopiston päärakennuksen aulassa kyselemässä pääsykoekirjallisuudesta. Pääsin sieltä juuri ja juuri ehjin nahoin ulos. Kujanjuoksun jälkeen päätin, ettei tuo voi olla ikinä minun paikkani. En matkustaisi enää koskaan lentokoneella, koska jo ratikka ja lähijuna tekivät tiukkaa. Elämäni olisi tässä ja eletty jo: biljardinpeluuta ja kaljoittelua yhtä lailla elämässään erehtyneiden kaverieni kanssa, työllistämistöitä Kivelä-Hesperian sairaalan postikeskuksessa.
Paitsi ettei elämäni ollut suinkaan lopussa, vaan alussa. Tästä en voi kyllin kiittää lääkäriä, joka on pysynyt samana 1990-luvun puolivälistä lähtien. Enkä bentsodiatsepiinilääkitystä.
Työhuone ja esiintymislavat
Reilut kaksi vuosikymmentä pahimman paniikkihäiriötalven jälkeen olen kuuden kirjan ja kolmen lapsen isä. Kykenin opiskelemaan pitkän kaavan mukaan humanistisessa tiedekunnassa ja lopulta valmistumaankin sieltä. Kirjailijana ja toimittajana olen päässyt ex-Jugoslavian maihin, Israeliin, Palestiinaan, Venäjälle ja Yhdysvaltoihin. Monen tunnin lennot tai junamatkat suljettujen ovien takana ovat tuntuneet helpommilta kuin bussimatka töihin syksyllä 1993.
Bentsodiatsepiinit ovat kulkeneet tavalla tai toisella mukana, mutta ne eivät ole alkaneet missään vaiheessa hallita elämää.
En halua vähätellä ”bentsoihin” liittyviä ongelmia. Totta kai niillä saa elämänsä sekaisin vaikka muutamassa kuukaudessa, jos toleranssi alkaa nousta holtittomasti tai lääkkeitä popsitaan päihtymistarkoituksessa, alkoholi kyytipoikana.
Omalla kohdallani asianmukainen lääkitys on kuitenkin mahdollistanut TÄYDEN ELÄMÄN: jokapäiväisen leivän hankkimisen freelance-toimittajana ja luovan kirjoittamisen opettajana, kirjailijuuden ja isän hommat.
On tietysti uhkarohkeaa hankkiutua esiintymisjännitystä potevana, sosiaalisia tilanteita kammoksuvana ihmisenä sellaisille aloille, joissa harva se päivä pitää altistua ja voittaa itsensä. Joskus aikoinaan puhuin joka sanan paperista, kauhusta jäykkänä. Nyttemmin esiintymis- ja opetustilanteista jopa nauttii, työhuoneeseen ja näyttöpäätteen ääreen kammioitumisen vastapainoksi.
Pitkä hoitosuhde pitää lääkärin kartalla
Toki myös keski-ikä on välillä siivekästä ja veristä. Viime vuosiini on mahtunut avio- ja avoeroa, huoltajuuskiistaa, lonkan tekonivelleikkaus ja läheisten kuolemia. Joskus on tuntunut, että tiukkoja tilanteita voisi loiventaa syömällä lääkettä enemmän kuin pakkauksen kyljessä lukee.
Mutta pitkän hoitosuhteen myötä lääkäri on pysynyt aika hyvin kartalla siitä, missä milloinkin mennään. Jos reseptillä saa 25 päivän välein sadan kappaleen paketin, annoksen lisäämiseen omin päin ei kerta kaikkiaan ole varaa.
Nykyisessä elämäntilanteessani, kulttuurialan pätkätyöläisenä ja vuoroviikkoisän aikatauluhulluudessa en voisi kuvitella eläväni kokonaan ilman lääkkeitä. Niistä pitäisi vieroittautua maltillisesti ja ajan kanssa.
Toki pelkään bentsodiatsepiinien pitkäaikaisen käytön vaikutuksia kirjailijan tärkeimpään työvälineeseen eli muistiin. Silti koen olleeni monessa suhteessa käsittämättömän onnekas ja etuoikeutettu.
”Lääkehysteria” syrjäyttää ihmisiä
Tunnen liiankin monta ihmistä, joiden elämä on joutunut nykyisen ”bentsohysterian” vuoksi pahasti sivuraiteelle. Heillä on ollut lääkitys samankaltaisiin oireisiin kuin minullakin.
He ovat pystyneet hoitamaan asiansa ja sinnittelemään maailman syrjässä kiinni: opiskelemaan, käymään töissä, ylläpitämään merkityksellisiä ihmissuhteita.
Kun lääkitys on kotiterveysasemalla äkkiväärästi katkaistu, seurauksena on ollut erakoitumista ja ylitsepääsemättömän ahdistuksen itselääkintää alkoholilla.
Tätä on vaikea kutsua muuksi kuin heitteillejätöksi. Seurauksena on ollut valtava sokki ja jopa hengenvaaralliset vieroitusoireet. Eikä ystävieni kaupassa käynti tai virastoissa juokseminen enää onnistu ilman ”sixpackia” tai ”12-packia” kyytipoikana.
Näin syrjäytetään ikäisiäni nelikymppisiä, katkaistaan heiltä mielekäs elämä ennenaikaisesti. Tehdään heistä kantakuppiloiden asiakkaita ja korvauksilla eläjiä, vaikka annettavaa yhteiskunnalle ja kanssaihmisille olisi ollut vielä vaikka kuinka.
Minunkin elämäni olisi voinut mennä moneen kertaan kuvatulla tavalla sijoiltaan. Kiitos hyvän hoitosuhteen ja asiallisen lääkityksen, olen saanut ”soittaa täyden setin”: elää, rakastaa ja kirjoittaa kirjoja ilman jokapäiväisiä pelkotiloja.
Jani Saxell
Kirjoittaja on kirjailija ja freelance-toimittaja.
Kuva: Panthermedia
Kirjoitus on julkaistu alunperin Lääkärilehdessä 17/2015.
