Virva Rantala, 35, istahtaa alas asuinkontissa Suomen Etelämanner-tutkimusasemalla Aboalla. Iho on päivettynyt kertoimen 50 aurinkovoiteesta huolimatta.
Rantala on juuri mopannut majoitustilanakin toimivan lääkärikontin ja pakannut lääkintävarusteita. Menossa ovat viimeiset päivät Aboalla. Metalliseen kuljetuslaatikkoon on päätynyt muun muassa suonensisäisiä lääkkeitä ja lääkärinreppu.
Suomeen lähtee lisäksi laatikollinen vanhentuneita lääkkeitä palautettavaksi apteekkiin.
Jokainen kilo rahtia on tarkkaan harkittu. Tutkimusasema on keskellä jäistä ja lumista autiomaata. Retkikunnan kokonaispainon katoksi tuli 2 500 kiloa, mikä sisältää kaiken – myös tieteentekijöiden tutkimuslaitteet ja ruoan.
Lääkärin vastuun täydessä eristyksessä keskellä jäätikköä voisi kuvitella painavan vankkaakin ammattilaista. Tutkijat liikkuvat moottorikelkoilla mittauspaikoillaan päivittäin pitkiä matkoja nopeasti muuttuvassa säässä, ja työ maapallon elinkelvottomimmalla alueella on täynnä uhkakuvia.
Uhkakuvat jäivät Suomeen
Ajatukset jatkuvasta valmiudesta lähteä pelastustehtäviin jäivät kuitenkin Suomeen.
– En ole kauhean aktiivisesti ajatellut, että olenpa tässä koko ajan valmiudessa. Ennen lähtöä enemmänkin mietin, että mitä teen, jos tapahtuu sitä ja tätä. Mutta täällä se ei ole stressannut. Ja tässähän on vain kymmenen hengen väestövastuu, Rantala naurahtaa.
Kun Rantala sai järjesteltyä lääkintäkontin ja käytyä tavarat läpi, varsinaiset lääkärintyöt ovat olleet vähäisiä. Homma on ollut lähinnä särkylääkkeiden ja laastarien antamisia sekä kortisonin satunnaista piikittämistä. Kymmenen retkikuntalaista olivat useissa kokeissa testattuja perusterveitä ihmisiä.
Rantala sai vinkkejä edellisen retkikunnan lääkäriltä. Hän osasi kertoa, että tehtävät muodostuvat lähinnä pikkuvammoista, kuten tukirankavaivoista ja ihoinfektioista. Flunssaakaan ei voi olla, elleivät retkikuntalaiset sitä mukanaan ulkopuolisesta maailmasta tuo.
Aurinkolaseja sen sijaan on syytä käyttää armottomassa auringossa lumisokeuden estämiseksi.
Vähillä toimeen
Lääkärin on tultava Aboalla vähillä toimeen. Varastoituna on satakunta lääkenimikettä. Rantalan havaintojen mukaan vanhimmat lääkkeet ovat 15 vuoden takaa, ja ne toimivat yhä.
Hankintoja eteen ei ole juuri tullut. Päivitettäviä ovat olleet lähinnä steriilit tarvikkeet, kuten haavanhoitotuotteet ja IV-välineet. Epästeriilit tuotteet voivat olla vanhoja, kunhan ajavat asiansa.
– Rasvoja olen jonkun purkin availlut ja katsonut miltä ne tuntuvat, näyttävät ja tuoksuvat. Jos hyvältä, niin käyttöön vaan.
Jokainen retkikuntalääkäri on jättänyt Aboalle jälkensä. Rantala on löytänyt lääkintäkontista valinnanvaraa varsinkin anestesiaan ja kirurgiaan, joiden erikoislääkäreitä Aboalla on ollut useita. Pienten vaivojen hoitotarpeita ja lääkevalikoimaa Rantala ehosti itse. Nyt vaikkapa nenäverenvuodon hoitoon löytyy Aboalta nenäspekula.
Nettiä ei ole ikävä
Etelämanner-retkikuntaan osallistuminen on perin erikoinen jakso kenen hyvänsä elämässä. Se tarkoittaa tiivistä yhteiseloa aiemmin tuntemattomien ihmisten kanssa ja niukkoja yhteyksiä kotiväkeen.
Rantala onnistui kääntämään sen ylellisyydeksi.
– Minusta on ollut ihanaa olla erossa nykymaailman hömpötyksestä. En ole ikävöinyt yhtään nettiä, somea, kännykkää enkä uutisia. Tuntuu, että kaikki aistit saavat levätä täällä. On ollut yllättävääkin, kuinka vähän ulkomaailmaa ikävöin.
Evakuoitu vain kerran
Tutkimusohjelman kenttäväki matkustaa Aboalle Etelämantereelle reittilennoilla Etelä-Afrikan Kapkaupungin kautta.
Sieltä jatketaan erikoislennolla Kuningatar Maudin maan logistisena keskuksena toimivalle Novo Runwaylle, ja siitä syvemmälle Etelämantereelle mennään pienillä suksikoneilla.
Aboaa lähin röntgen löytyy Saksan tutkimusasema Neumayerilta. Matkaa on kolmisensataa kilometriä pitkin railoista jäätikköä.
Sairaalahoitoon Etelä-Afrikkaan menee hyvällä tuurilla – ja isoilla evakuointivakuutuksilla – suunnilleen vuorokausi.
Aboan turvallisuuskulttuuri on osoittautunut toimivaksi, sillä 30 vuoden aikana tutkimusasema on turvautunut evakuointiin vain kerran.
Sekatyönainen ja mekaanikon apulainen
Mieltymys ulkoilmaan oli Virva Rantalalle ensiliipaisin hakeutua Etelämanner-tehtäviin. Se taisi olla myös yksi avaintekijöistä onnistuneeseen hakemukseen, sillä arkitodellisuus osoittautui muiden kuin perinteisten lääkärin hommien osalta varsin runsaaksi.
Tutkimusaseman mekaanikon kanssa tiimin muodostanut Rantala oppi uusia asioita sekä itsestään että tekniikasta.
– En tiennyt työkalujen nimiäkään aiemmin. Nyt tiedän sentään, mitä ovat lenkkiavain, kiintoavain ja jakoavain. Olen minä aiemmin autoon renkaat vaihtanut, mutta aika lailla nollista lähdin täällä liikkeelle.
Jo etukäteen lääkärille kuuluvaan tehtävälistaan lukeutuivat vessan siivoaminen ja vedenhaku. Rantala oppi myös hitsaamaan.
– Tämä ei ole mikään prinsessojen paikka. Sekatyönainen ja mekaanikon apulainen, ne kai parhaiten kuvaavat muita töitä. Kyllä täällä räkä poskella ulkona tuulessa kädet likaisina on töitä tehty. Pitää olla valmis tekemään ikäviä asioita.
Luottokuski
Rantala on ollut tela-ajoneuvo Nasun luottokuski. Vastuulla on ollut säännöllinen vedenhakureissu jäätiköltä.
– Nasun ajaminen on vähän yllätyksenä tullut, kun en ole hyvä autokuski ja peruuttamisessa suorastaan surkea. Nasulla ajaminen on kuitenkin sujunut loistavasti, siinä on isommat peilit.
Ulkotöistä Rantala pääsi nauttimaan merkittävissä määrin. Kun sää lämpeni Etelämantereen kesässä, vettä alettiin ottaa jäätikön sisään sulaneista vesitaskuista. Alkupäivinä pesu- ja juomavesi oli sulatettava lumesta.
– Kiva on ollut mennä yksin siniselle jäälle vedenhakuun. Pari tuntia siihen on mennyt muutaman päivän välein. Täällä on luonto, tämä autius. Mutta Nasu polttaa dieseliä, eikä se ole luontoystävällistä. Huvin vuoksi ei voi ajella.
Kirjoittaja
Niko Nurminen
toimittaja
Kuvat
Niko Nurminen
Artikkeli on julkaistu alun perin Lääkärilehdessä 22/2019.
