Priorisointi olisi perin yksinkertaista, jos tietäisimme kaikkien hoitojen ja lääkkeiden vaikuttavuuden ja jos laatupainotteisten elinvuosien määritelmä olisi kiistaton. Tarjolla olevat hoidot laitettaisiin kustannustehokkuuden mukaiseen järjestykseen. Hoitoa annettaisiin alkaen parhaasta päästä, kunnes kaikki rahat on käytetty. Viimeinen annettu hoito muodostaisi rajan, jota kustannustehottomampaa hoitoa ei annettaisi.
Tätä periaatetta vastaan on vaikea väittää. Jos joku haluaisi käyttää rahaa johonkin kustannustehottomaksi arvioituun, hän joutuisi ottamaan rahat jostain hyödyllisemmästä hoidosta. Periaatetta ei saa rikki edes rahaa lisäämällä. Vaadittavan kustannustehokkuuden raja vain siirtyisi alemmas.
Lääkärin harkintaa ei kuitenkaan voi korvata taskulaskimella. Hoitojen vaikuttavuutta ei tunneta tarkasti ja elämän laadun paraneminen on aina arvostuksenvarainen asia.
Seulonnoissa ja rokotuksissa käytetään priorisointia, jossa keskeisenä kriteerinä on voitetun elinvuoden hinta. Tilastolliseen kuolemaan suhtaudutaan kylmäkiskoisemmin kuin kasvolliseen kuolemaan. Se on epäloogista, mutta en minäkään toivo, että oppisimme koskaan sanomaan kenellekään, että osaisimme kyllä pelastaa henkesi, mutta vähän se maksaa liikaa.
Priorisointi ei tarkoita juuri koskaan sitä, että sairaus jätetään kokonaan hoitamatta, ellei kyse ole esimerkiksi pelkästä kosmeettisesta ongelmasta. Yleensä valinta joudutaan tekemään vähän paremman ja selvästi halvemman hoitotavan välillä. Tässä sillä taskulaskimellakin on sijansa.
Yleensä hoidon rajoituksena on raha
Ovatko voitettavat laatupainotetut elinvuodet mittarina ikärasismia, sillä onhan minun lasteni hengen pelastamisessa voitettavissa enemmän elinvuosia kuin minun pelastamisessani?
Kuvitelkaamme, että olisi tauti, joka tappaa kymmenen prosentin todennäköisyydellä. Tiedät saavasi sen 25-vuotiaana ja uudestaan 65-vuotiaana, jos olet vielä hengissä. Tautiin olisi olemassa lääke, joka pelastaa varmuudella, mutta joka kerran käytettynä menettää tehonsa. Käyttäisitkö lääkkeen 25-vuotiaana vai 65-vuotiaana?
Luulen, että jokainen päätyisi käyttämään lääkkeen nuorena, koska voittaa näin enemmän ikävuosia.
Kuvitelkaamme että minulla ja olympialaisiin valmistautuvalla Tero Pitkämäellä olisi samanlainen vamma, jonka vain Ilkka Tulikoura osaisi hoitaa, eikä hänellä olisi aikaa hoitaa meistä kuin toinen. Ylivoimainen enemmistö suomalaisista panisi Pitkämäen hoitamisen minun edelleni. Vaikka me iloitsisimme Pitkämäen kanssa terveydestämme yhtä paljon, miljoonat suomalaiset iloitsisivat Pitkämäen olympiamitalista enemmän kuin minun kolumneistani.
Tämä argumentti vie kyllä vähän kaltevalle pinnalle. Voihan sillä perustella myös sen, että työikäisistä kannattaa pitää parempaa huolta kuin eläkeläisistä.
Johonkin rajaan asti kannattaakin. Työssä olevan hoitaminen nopeasti kuntoon on julkiselle taloudelle itsessään kannattavaa, jos hoidettava säästyvänä aikana maksaa niin paljon veroja, että maksaa hoitonsa. Silloin hänen hoitonsa ei periaatteessa ole muilta hoitoa odottavilta pois.
Tämä käy perusteena, mutta ei se, että työikäisiä pitää hoitaa, koska hehän sen maksavatkin.
Onko väärin, että julkisen terveydenhuollon rinnalla on yksityinen terveydenhuolto, jossa rahalla saa hoitoa, jota julkiselta puolelta ei edes saa tai jossa ennen kaikkea voi saada hoitoa nopeammin?
Tätä ei voi hyväksyä, jos on kyse maksan siirron kaltaisesta toimenpiteestä, jossa rajoittajana on siirrettävien maksojen saatavuus. Kun yksi potilas saa maksan, joku toinen jää ilman.
Yleensä kuitenkin hoidon rajoituksena on raha. Jos maksaa hoitonsa itse, ei mitenkään estä muita saamasta hoitoa.
Osmo Soininvaara
Kirjoittaja on valtiotieteiden lisensiaatti ja tietokirjailija.
Kirjoitus on julkaistu Lääkärilehdessä 4/16
