Kiireellisen hoidon tarpeen arvio ei ole aina suoraviivaista. Aamun ensimmäinen potilas tulee akuuttiajalle, koska on yskinyt jo kolmena peräkkäisenä päivänä. Seuraava potilas on odotellut kiireettömän ajanvarauksen kautta 38 päivää, vaikka pää on kainalossa. Miksi näin? Kiintymyssuhdemalli saattaa valaista asiaa.
Kiintymyssuhdeteoria on alun perin brittiläisen psykoanalyytikon John Bolbyn kehittelemä. Teoria kuvaa ihmisen tapaa reagoida turvattomuuden tunteeseen. Sen perusta on lapsuuden ihmissuhteissamme: miten saan minua hoitavan aikuisen huomaamaan hätäni ja tarjoamaan minulle turvaa? Sama toimintamalli säilyy aikuisuuteen asti, saaden meidät soveltamaan omaksumaamme strategiaa muun muassa työtilanteisin, parisuhteisiin ja omiin lapsiimme. Ja koska sairaus tai sen pelko voi olla turvaton tilanne, saattaa kiintymyssuhdekäyttäytymisemme aktivoitua myös vastaanotolla.
Me suomalaiset emme ole perinteisesti myötätunnolla kasvatettuja. Isot pojat eivät itke ja isot tytötkin vain hetken. Pärjäävä lapsi on ihailtu. Lapsi, joka hakee vanhemmaltaan turvaa, mutta tulee torjutuksi, oppii läksynsä. Maailma on paikka, jossa apua ei kannata pyytää, vaan on pärjättävä itse. Omia tarpeita tai toiveita ei kannata ilmaista, koska lohtua tai turvaa ei ole saatavilla. Äiti rakastaa eniten reipasta lasta.
Omaehtoisen selviytymisen strategiaa kutsutaan vältteleväksi kiintymyssuhdemalliksi. Sillä mentaliteetilla on vaikea mennä lääkäriin ennen kuin pää on kainalossa – ja silloinkin vain yskästä kysäisemään. Lääkäri saattaa asettua potilaan mielessä samaan ketjuun lapsuudenaikaisten vanhempien kanssa. Oletuksena on, että lääkäri toruisi turhan valittamisesta ja paljon sairaampien paikanviemisestä. Turha siinä yskää valitella, jos on nuorena mennyt kahdesti tupakkaa maistamaan. Ei auta itku markkinoilla. Niin makaa kuin petaa.
Aamun ensimmäinen potilas saattaa olla ristiriitaisen kiintymyssuhdemallin hedelmä: helposti hätääntyvä, kaikessa lääkärin puoleen kääntyvä, dramaattisesti oireensa esiintuova. Lapsuuden suhteissa on muodostunut käsitys maailmasta paikkana, jossa saa turvaa vasta kun nostaa ison porun. Ehkä vanhemmat ovat huomioineet lasta vain sairaana tai silloin kun hän saa näyttävät raivarit. Kyky rauhoittaa itse itseään ei pääse muodostumaan, jos vanhempi häärää huolesta sekaisin jokaisen rykäisyn äärellä.
Mieluisin potilas, ainakin taloudellisesti ajatellen, lienee turvallisessa kiintymyssuhteessa kasvanut. Hän pärjää aikansa itsekseen oireidensa kanssa, mutta hakeutuu ajoissa lääkäriin. Hän luottaa vanhemman – anteeksi, tarkoitin lääkärin – auktoriteettiin ja kykyyn hoitaa mahdollinen kriisitilanne. Turhia tutkimuksia ei tarvita hätää rauhoittamaan. Ylimääräisiä kustannuksia viivästyneen hoitoon hakeutumisen aiheuttamista sekundaarisista katastrofeista ei synny.
Paitsi että vastaanotolla on tietysti läsnä myös lääkärin oma kiintymyssuhdemalli. Ristiriitaisen mallin mukaan elelevä lääkäri ehkä teettää tutkimuksia tarkistuksen tarkistamiseksi. Välttelevän kiintymyssuhdemallin kollega saattaa vähätellä oireita ja tahattomasti viivästyttää hoitoon pääsyä. Fiksuimmin toimii tietysti turvalliseen kiintymyssuhdemalliin kasvanut lääkäri – jos vaan sellaisia sattuisi näin turvattomaan hommaan joskus eksymään.
Kirjoittanut:
Janna Rantala
LL Janna Rantala on lastenpsykiatri, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka myös kouluttaa lastenpsykiatriaan ja vanhemmuuteen liittyvistä aiheista.
Julkaistu Lääkärilehden verkkosivuilla.
