Olen viime aikoina pohdiskellut, miten sairauksista voisi kirjoittaa kaunokirjallisuudessa. Periaatteessa niistä pitäisi kirjoittaa samalla tavalla kuin kaikesta muustakin: ihan miten vain. Sairaudet voivat kuljettaa juonta eteenpäin, olla henkilöitä määrittäviä ominaisuuksia, toimia metaforana jollekin laajemmalle ilmiölle, olla mukana tekemässä romaanin maailmasta yksityiskohtaista ja siksi uskottavaa.
Silti huomaan arkailevani sairauksista kirjoittamista, ainakin silloin, jos kyseessä on jokin harvinainen tauti tai oireyhtymä.
Arkailuni johtuu ainakin osittain keskustelusta, jota käytiin suomalaisessa kirjallisuuskuplassa alkukeväästä. Silloin bloggaaja Koko Hubara syytti Finlandia-voittaja Laura Lindstedtia ”kulttuurisesta omimisesta”. Käsitteellä tarkoitetaan tilannetta, jossa etuoikeutettu enemmistö (yleensä siis valkoiset länsimaalaiset) omii käyttöönsä vähemmistökulttuurien kiehtovina pitämiään elementtejä.
Kulttuurista omimista on vaikkapa se, kun suomalainen missi keikistelee pilailukaupan lapinpuvussa. Hubaran mukaan Oneiron-romaanin keskeinen henkilö, juutalainen ja syömishäiriöstä kärsinyt Shlomith Shkhinah, on esimerkki samasta ilmiöstä. Hubara kirjoitti Ruskeat tytöt -blogissaan, kuinka ”ihmisenä, joka on saanut juutalaisen kasvatuksen ja tapellut syömishäiriötä vastaan lapsesta saakka, koen hyvin loukkaavana, että yksi kokemuksistani ja olemassaoloistani on yksinkertaistettu jännittäväksi tarinaksi kantasuomalaisen naisen toimesta”. Hän ihmetteli, miksei Lindstedt voinut kirjoittaa romaaniaan ”kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulmasta”.
Samantapaista kulttuurista omimista olen nyt miettinyt sairauksista kirjoittamisen suhteen. Onko oikein nostaa kirjan olennaiseksi elementiksi jokin ”eksoottinen” sairaus tai tila, josta kirjoittajalla itsellään ei ole kokemusta? Miltä sellainen tuntuu ihmisestä, jolla sairaus oikeasti on? Latistuvatko vakavatkin, koko elämää määrittävät sairaudet pelkäksi juonen koukeroksi muiden koukeroiden sekaan? Entä onko väärin, jos kirjailija käyttää sairautta hätkähdyttääkseen lukijoita?
William Faulknerin upeaa Ääni ja vimma -romaania ei olisi, jos kirjailija ei olisi uskaltautunut sukeltamaan paitsi kehitysvammaisen Benjy Compsonin, myös hänen masentuneen ja itsetuhoisen veljensä Quentinin nahkoihin. Poikkeukselliset henkilöt takaavat poikkeuksellisen ilmaisun. Valitsemalla henkilöiksi tavallisia ja tasaisia ihmisiä Faulkner ei olisi saanut teokseensa samanlaista, kirjan nimeen asti yltänyttä vimmaa.
Milloin kirjailija ylittää makaaberiuden rajan? Tekeekö niin vaikkapa Stephen King kirjassaan Pimeä puoli, kun pääkivuista kärsivän miehen aivoista löytyy kysta, jäänne identtisestä kaksosesta, joka on nyt tulossa tuonpuoleisesta tappamaan päähenkilön? Loukkaako kirja, kun se nostaa hengenvaarallisen tilan groteskin kauhun lähteeksi?
Muistan nauttineeni kirjasta nuorena, ja luultavasti nauttisin siitä edelleen.
Taiteelle ei ole olemassa eettisiä ohjeita. Sananvapaus turvaa ilmaisun, ja toisaalta viimeistään rikoslaki suojaa muita taiteilijan mielijohteilta. Journalismilla eettinen ohjeisto sen sijaan on, ja muistan myös lukeneeni epäviralliset eettiset ohjeet tietokirjailijoille.
On hyvä, ettei taidetta rajata. Parhaimmillaan taide tarjoaa uusia näkökulmia, nostaa esiin vaiettua ja pakottaa sukeltamaan ongelmiin, joita lukijan omassa elämässä ei esiinny. Niin se ei voi tehdä, jos aiheita ja näkökulmia rajataan. Taiteessa kaikki rajaaminen on lähtökohtaisesti keinotekoista.
Silti huomaan sairauksista kirjoittamisen olevan vaikeaa. Toisten kokemuksiin astuminen on sellaista aina.
Se mikä on yhdelle kuolemaksi, muuttuu toiselle ajanvietteeksi.
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on kirjailija, joka väitteli aikoinaan perinnöllisyystieteestä.
Kolumni Lääkärilehdestä 11/2016
Kuva: Mikko Käkelä
