Kun terveydenhuollossa ja hallinnossa keskustellaan vanhuuskuolemasta, näkökulmana on herkästi raha. Se vaikuttaa myös siihen, mitä vanhukset ajattelevat elämänsä loppuvaiheista ja kuolemastaan: olenko taakaksi muille, jäänkö yksin? Julkisuudessa tulisikin nykyistä enemmän keskustella kuolemaa lähestyvien vanhusten tarpeista ja toiveista sekä heidän läheistensä hyvästä tukemisesta. Näin linjasi Duodecim-seuran ja Suomen Akatemian järjestämä konsensuskokous.
Vanhuuskuolema määriteltiin biologiseksi prosessiksi, jossa terveydentila vääjäämättä heikkenee ikääntymisen myötä, ja kun elimistön rakenteiden ja toimintojen heikkeneminen etenee riittävän pitkälle, yksilö kuolee. Biologiseen ikääntymiseen liittyvää yleistä terveydentilan heikkoutta kutsutaan hauraus-raihnausoireyhtymäksi.
Vanhuuskuolema tulee erottaa käsitteenä vanhuksen kuolemasta, jossa henkilö kuolee johonkin määriteltyyn sairauteen tai tapaturmaan.
Konsensuslausuman mukaan korkeassa iässä tapahtuvaa vanhuuskuolemaa olisi mahdollista pitää merkkinä onnistuneesta hyvinvointiyhteiskunnasta.
Keskustelu lievittää pelkoa
Vanhuksen ja hänen läheistensä kanssa pitää rohkeasti puhua kuolemasta. Suuri osa muistisairaiden omaishoitajista haluaisi keskustella elämän loppuvaiheen hoidoista ja järjestelyistä hoitavan lääkärin kanssa, ja keskustelemalla heidän taakkansa todennäköisesti kevenisi. Myös vanhuksen kuolintoiveet tulee ottaa rohkeasti puheeksi, sillä keskustelu lievittää pelkoa.
Läheisille on tärkeää kertoa, millaisia oireita lähestyvä kuolema tuo tullessaan, ja heitä tulee tukea usein ristiriitaisiakin tunteita herättävässä tilanteessa.
Terveydenhuollon yksiköissä tulee järjestää riittävät hoitovalmiudet, jotta vältytään kuolevan potilaan turhilta siirroilta hoitopaikasta toiseen. Vanhusten parissa työskentelevien geriatrista ja gerontologista osaamista tulee vahvistaa. Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon peruskoulutusta tulee sisällyttää kaikkiin opetusohjelmiin. Lisäksi tarvitaan erikoistumistutkintoon tähtäävää koulutusta.
Itsemääräämisoikeus säilyy
Ikä ei kavenna ihmisen itsemääräämisoikeutta. Potilasta on hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan, ja tämä on erityisen tärkeää kuoleman lähestyessä.
Vanhuksella on oikeus kieltäytyä tutkimus- ja hoitotoimenpiteistä, mutta kieltäytyessäänkin hänellä on oikeus saada hoitoa muilla lääketieteellisesti hyväksytyillä tavoilla. Tarpeettomaksi katsottavaa hoitoa ei pidä antaa vain siksi, että potilas tai omainen sitä vaatii.
Tutkimuksen mukaan suurin osa kotona asuvista suomalaisista vanhuksista haluaa osallistua elämänsä loppuvaiheen hoitopäätöksiin. Kuitenkin vain harvat ovat tehneet hoitotahdon. Osa ei halua ajatella asioita kovin yksityiskohtaisesti ja osa katsoo, etteivät elämän loppuvaiheen asiat ole ihmisten päätettävissä.
Vanhuksia tulisi kannustaa suullisen tai kirjallisen hoitotahdon laatimiseen. Muistisairaiden tulisi ilmaista tahtonsa sairauden varhaisessa vaiheessa. Ideaalitilanteessa hoitotahto laaditaan terveenä keski-ikäisenä ja sen sisältöä arvioidaan aika ajoin. Palliatiivisen hoidon koulutuksiin osallistuneilta kysyttäessä on saatu tuntuma, että lääkäritkään eivät kovin usein ole kirjanneet hoitotahtoaan tai puhuneet siitä.
Jaana Ahlblad
toimittaja
Kuva Panthermedia
Julkaistu Lääkärilehden verkkosivuilla.
