Kirjoitan nyt yhdestä pikku ongelmasta, ei kroonisesta mutta toistuneesta. Asia koskee, paitsi minua, montaa muuta ihmistä tässä maassa. Tämä ei kuitenkaan ole avautuminen vaan analyysi ja eräänlainen tilinpäätös. Kokemusten herättämien ajatusten tulos.
Elokuun viimeinen viikonloppu 2015. Pitkäaikaisen ystävän 60-vuotissynttärit, kutsuttuna valikoitu joukko vieraita. Kaunis, kypsä kesäpäivä, yhteiskuljetus Helsingin keskustasta mökille eteläsuomalaisen järven rannalla. Tarjolla hyvää ruokaa, olutta, viiniä, kuusenkerkkäsnapsia, calvadosia kahvin kanssa jos maistuu. Vanhoja ystäviä ja uusia tuttavuuksia, parasta mahdollista seuraa. Elämää parhaimmillaan eikö vaan – ja minä pilaan kaiken juomalla aivan liikaa. Taas. Johan siitä viime kerrasta olikin aikaa.
Juhla alkoi hienosti, totta kai. Ikäisiäni ihmisiä, joiden kanssa kiireettä ja viipyillen muistella ja maistella, jutella ja tulla pieneen nousuhumalaan. Helvetin hyvin menee. Mutta seuraavassa vaiheessa, jos ei ymmärrä rajoittaa, yhteiseen viihtyisään huppeliin tuleminen vaihtuu omaan, typerään ja turtaan känniin menemiseksi. Tämä on se vaikea paikka, ongelma, raja jolta ei ole paluuta. Sen jälkeen edessä on syvä, tyhjyyttään kumiseva kuoppa, johon ainakaan minä en koskaan halua tai pyri. Se on yksinäinen paikka, jossa et tunne ketään, kaikkein vähiten itseäsi. Se on pimeä paikka, jossa kaikki on valhetta. Se on unohduksen paikka, jossa kaikki muuttuu oudoksi ja mikään ei merkitse mitään. Se on samentuneen mielen viemäri, jossa liikkuu samaa tavaraa kuin kaikissa muissakin viemäreissä. Minä en vihaa juuri mitään, mutta sitä paikkaa minä todella vihaan. Ja käytyäni siellä taas kerran vihaan itseäni, ja siihen ei totu koskaan. Ei saa tottua.
En ole alkoholisti. Minua ei kelpuutettaisi edes suurkuluttajaksi; juon keskimäärin reippaasti alle puolet suurkulutuksen rajan annosmäärästä, ja senkin viikonloppuisin. Viikolla en edes ajattele koko ainetta, enkä ensimmäiseksi perjantai-iltana suinkaan korkkaa pulloa. Ja kuitenkaan suhteeni alkoholiin ei ole ongelmaton. Kun on hyvä fiilis, ote hetkestä ja itsestäni saattaa lipsahtaa. Joka kerta ei käy niin, mutta silloin tällöin on käynyt. Niistä hukatuista hetkistä ei muista mitään, vaikka juuri niistä pitäisi muistaa.
Minun, kuten varmaan melkein jokaisen, elämässä on ollut häpeää ja vaikeita aikoja. Ei tarvitse paljon miettiä; melkein kaikki häpeäni ja vaikeuteni ovat johtuneet joko minun itseni tai jonkun muun juomasta alkoholista.
Kuningas Alkoholi. Pyh. Olen nähnyt kyseisen kuninkaan monta kertaa, mutta aina audienssia pyytämättä. Sen ympärillä on vartijoita, joille maksetaan hyvin. Ne ovat että miten niin, ei tässä ketään suojella, no sinua jos nyt jotakin, siis tuolta otukselta, ja ovat katselevinaan ihan muualle. Oikeasti niiden on käsketty pitää kunkku hengissä hinnalla millä hyvänsä, koska liian monet ihmiset maksavat ja paljon vain päästäkseen taas kerran katsomaan sitä. Ja sehän on aina samanlainen. Löysä pahvikruunu vinossa, repsottavalla kuminauhalla leuan alta kiinni. Se kyhjöttää laikkuisella, koinsyömällä tuolilla kumarassa, sylki valuu pitkin leukaa ja rinnuksia, likainen hapsottava tukka, katse pälyilee ja keltaiset silmät vilkkuvat kuin lyhdyt sumussa. Hikiset, vapisevat kädet hiovat rasvankiiltäväksi kuluneita käsinojia. Se ei tiedä mitä sanoisi, kunhan mutisee, koska se ei tiedä mitään. Turha siltä on pyytää apua tai kysellä neuvoja. Sitä paitsi se haisee. Sellaista kuningasta minä potkaisen munille. Tarkemmin sanoen potkaisin jo. Sellaiset tyypit eivät vie minua paikkoihin, joihin en halua mennä.
Johannes Enroth
Kirjoittaja on Helsingin yliopistossa työskentelevä kasvibiologian yliopistonlehtori ja parantumaton nostalgikko, joka on kiinnostunut mm. evoluutiosta.
Kolumni Lääkärilehdestä 1–2/2016 (15.1.)
