Hanna Västinsalo väitteli Helsingin yliopistosta kuurosokeuden genetiikasta ja geeniterapiamalleista. Hän kouluttautui myös elokuvaohjaajaksi. On siis vain luonnollista, että Västinsalon ensimmäisessä pitkässä elokuvassa, Palimpsesti – Ohita intro , käsitellään geeniterapiatutkimusta. Tellu ja Juhani ovat tavallisia 80-vuotiaita, jotka saavat mahdollisuuden kehonsa nuorentamiseen geeniterapiakokeilun avulla.
Lääkärilehdelle antamassaan haastattelussa Västinsalo kertoo, että idea elokuvaan syntyi vanhenemisprosessien kääntämistä käsittelevistä tutkimusartikkeleista. Hän alkoi pohtia, mitä tapahtuisi, jos nuorennushoito oikeasti toimisi. ”Minkälainen yhteiskunnallinen kriisi syntyisi, jos ihmiset voisivat muokata nykyistä totuttua elämänkaarta.” Yhtäkkiä suuri joukko eläkeläisiä ei olisikaan elämänsä ehtoopuolella vaan aloittamassa uudelleen nuorissa kehoissa.
Västinsalo päätti, että elokuva ei käsittele tieteellisiä yksityiskohtia vaan seuraa tiukasti päähenkilöiden kokemusmaailmaa. Elokuva tarkentaakin ihmisyyteen. Minkälaista on olla 80-, 40- tai 20-vuotias? Miltä se tuntuu kehossa ja mielessä? Tellu ja Juhani saavat jatkaa nuorentumista niin pitkälle kuin haluavat. He päätyvät eri ratkaisuihin. Itse en tiedä, minkä iän valitsisin. Sen kuitenkin tiedän, että elokuvan harvinaisen koskettava loppuratkaisu jää mieleeni pitkäksi aikaa.
Kiasman huipulla
Helsinkiläiselle hyvinkin tuttu Kiasma sykähdyttää edelleen. Viidennen kerroksen ikkunoista näkyy samaan aikaan Eduskuntatalo, Musiikkitalo, Töölönlahti ja kaunis kirjasto Oodi. Helsingin ehkä parasta näkymää kelpaa ihailla, mikäli saa silmänsä irti Musiikkitalon jättinäytön mainoksista. Viidennen kerroksen varsinainen taidetarjonta, Nina Beierin esineasetelmat, häviävät näkymälle.
Laskeudun neljänteen kerroksen ja törmään ensimmäiseksi sympaattiseen Who-karhuun. Who on Simon Fujiwaran brändäämä muuntautuva nallehahmo, joka etsii itseään tässä identiteettejä tulvivassa maailmassa. Who is who? Erityiset tähän näyttelyyn valmistetut Suomi-Whot poseeraavat muun muassa muumien (Whoomien) ja Tom of Finlandin miesten hahmoissa.
Seuraavassa huoneessa Fujiwara karnevalisoi kupan. Hänen oma kuppaan sairastumisensa on saanut seikkailukertomuksen muodon. Kupan leviämisestä eri vuosikymmeninä ja -satoina hän kertoo lapsekkaan pirteällä piirustuksella. On virkistävää nähdä tämä epätavallinen tapa kertoa sairaudesta. Näennäinen kepeys ja huumori johdattavat syvemmälle, ääneen lausumattomiin asenteisiin. Mikä (seksitauti)teoksissa oikeastaan huvittaa, ja miksi?
Mikä on työn merkitys?
Yle Areenaan hiljattain lisätty Työn jälkeen (After Work, Ruotsi 2023) -dokumenttielokuva ei nimestään huolimatta kerro tekoälyn työpaikkoja hävittävästä vaikutuksesta, vaan pysäyttää filosofisella twistillä pohtimaan, mitä työ merkitsee ihmiselle.
Aihe koskettaa lääkäriä. Lääkärintyö määrittelee identiteettiä vahvasti. Lisäksi työn suuret vaatimukset pakottavat lääkärin etsimään tasapainoa sopivan työnteon määrän ja tavan suhteen.
Kauniisti kuvattu Työn jälkeen vierailee alkuun Etelä-Koreassa, jossa iso osa työntekijöistä käy kotona nukkumassa vain 4–5 tuntia työpäivien välissä. Amerikassa puolestaan on tavallista jättää palkallisiakin lomia pitämättä. ”Performatiivisessa työnarkomaniassa ihminen haluaa osoittaa muille, että on sitoutunut työhönsä. Melkein yhtä sitoutunut kuin alkoholisti alkoholiin.” Täytyy myöntää, että amerikkalaisen työaddiktion kuvaukset eivät ole vallan vieraita suomalaiselle lääkäri-tutkijalle. Onneksi Suomen kohtuullinen työkulttuuri vähentää pahimpia ylilyöntejä.
Sen sijaan aivan käsittämätön on öljyvaltio Kuwaitin järjestelmä, jossa perustuslaki takaa kansalaisille oikeuden työhön. Tästä seuraa se, että julkisella sektorilla 20 ihmistä tekee yhden toimistotyöntekijän työt hyvällä palkalla. Tai esittää tekevänsä. Työtehtävien puute saa tylsistymään ja aiheuttaa merkityksettömyyden kokemuksen. Kuwait on kuin omituinen tosielämän koe työn merkityksestä.
Kuvattuaan nämä ja noin kymmenen muuta työnteon suhteen äärimmäistä tilannetta, dokumenttielokuva esittää henkilöilleen kysymyksen: ”Jos saisit joka kuukausi rahaa tekemättä töitä, mitä tekisit?” Kysymys jää ilmaan, katsojan vastattavaksi.
Lapsi muuttaa ruumista ja mieltä
Kokemus siitä, miltä tuntuu olla raskaana, sanoitetaan naisten suullisissa kertomuksissa ja somessa. Harvassa ovat taideteokset, joissa keskiössä on raskaana oleva nainen. Saara Turusen lapsen saamisesta kertova Hyeenan päivät (Tammi 2024) tuntuu siis raikkaalta. Se on kuin todistajalausunto. Tällaista täällä tapahtuu koko ajan: naisen ruumis muuttuu voidakseen kasvattaa lapsen ja muuttaa samalla myös mieltä.
Luovan henkisen työn tekijälle raskauteen ja synnytykseen liittyvä ruumiillisuus on uutta ja pelottavaa. Kirjailijana ja teatteriohjaajana toimivaa Turusta itseään muistuttava päähenkilö suunnittelee jatkavansa vapaata taiteilijan elämää raskaudesta ja lapsen saamisesta huolimatta. Ruumiin muuttuessa hän kuitenkin kokee itsensä yhä useammin hyeenaemoksi, eläimeksi, joka seuraa ruumiin tarpeita ja haluaa hoivata poikastaan.
Ruumiin muutos johtaa myös siihen, että terveydenhuollon ammattilaiset ovat siitä kiinnostuneita. Sekin on uutta, ja herättää vastustusta. Ammattilaiset kuvataan tunkeilevina ja epäolennaisiin asioihin keskittyvinä. Päähenkilö on myös minäkertoja, ja lukija voi itse päätellä, miten kertojan mielentila vaikuttaa eri tilanteissa siihen, mitä hän näkee. Esimerkiksi synnytyspelkoryhmässä tuntuu siltä, etteivät ammattilaiset osaa validoida pelon tunteita eivätkä tarjoa mitään hyödyllistä. Lukijan mielessä herää kuitenkin epäilys, ettei päähenkilön mieli pysty vastaanottamaan kaikkea puhuttua.
Artikkeli on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivulla.
