Kirjailija Mihail Bulgakov kirjoitti 1920-luvulla sarjan omaelämäkerrallisia kertomuksia neuvostoliittolaisiin aikakauslehtiin. Niissä hän kuvasi maaseutuklinikan toimintaa vuonna 1916. Ensimmäinen maailmansota on vienyt kokeneemmat lääkärit, ja vasta valmistuneet lähetetään suoraan yliopistosta maalle. Kun nuori lääkäri saapuu klinikalle kauheiden maanteiden röykyttämänä, keittäjä katkaisee kukonpojalta kaulan ja valmistaa sen padassa illalliseksi.
Maalaisklinikan henkilökuntaan kuuluu kaksi kokenutta kätilöä ja kaiken nähnyt välskäri. Lääkäri on näiden esimies, eikä hänellä ole ketään, jolta kysyä neuvoa. Edeltäjä Leopold Leopoldovitsh on leikannut maaseudun potilaita aamusta iltaan – nuori lääkäri ei ole koskaan suorittanut leikkausta yksin. Hän pelkää joutuvansa hoitamaan tyrää tai kuristustautia ja uskoo paljastuvansa huijariksi. Demoniset äänet pauhaavat tuomiota hänen päässään, ja juuri silloin ulko-oven salvat kalahtavat auki ja vastaanotolle tuodaan ensimmäinen potilas: nuori kaunis tyttö, joka on silpoutunut pellavaa loukutettaessa.
Tytön isä heittäytyy maahan, rukoilee apua ja lyö päätään lattiaan. Hän vakuuttaa voivansa elättää tytön vaikka rampanakin. Henkilökunta sulkeutuu leikkaussaliin, jonne isän vaikerrus ja pään jysäykset kantautuvat vaimeina. Lääkärin paine on valtava, kokemukset peräisin yliopistosairaalasta. Kun välskäri repäisee halki tytön pitkän paidan, käy ilmi, että molemmat jalat ovat pahoin vammautuneet.
Raajat nähtyään vanha välskäri toteaa: ”Niin” ja vaikenee. Tytön pulssi tuntuu lääkärin sormien alla hädin tuskin erottuvana väreilynä. Lääkäri ajattelee itsekseen: ”Ruhjoutuneen ihmisen loppu. Mitään ei ole tehtävissä.”
Ja sitten lääkäri puhkeaa puhumaan ankaralla äänellä, jota ei itsekään tunnista: ”Kamferia.”
Avustava kätilö protestoi lempeästi mutta palaa ruotuun. Ja lääkärin mieli kirkastuu: hän kokee seisovansa kaukaisen yliopistonsa anatomian teatterin lasikaton alla. Hän tietää, että on suoritettava amputaatio kuolevalle. Leikkaus kuvataan kauhistuttavalla tarkkuudella ja lukijan sydän jyskyttää samaan tahtiin kuin lääkärin, joka rohkenee toivoa vain sitä, ettei tyttö kuole leikkauspöydälle.
Mutta kaikkien odotusten vastaisesti tyttö jää henkiin. Parin kuukauden päästä hän konkkaa lääkärin luo kainalosauvoilla ja ojentaa tälle valkean liinan, jolle on klinikan sairasosastolla kirjaillut koruttomasti punaisen kukonpojan. Yksityiskohta kertoo lääkäri-kirjailija Bulgakovin taidosta: alun teurastettu lintu rinnastuu kauniiseen ruhjottuun potilaaseen ja jalostuu lopun symboliseksi kirjailutyöksi, kiitokseksi elämästä. Lisäksi kukonpoika sopii myös nuoren lääkärin hauskaksi vertauskuvaksi.
Bulgakov kirjoittaa myös morfinismista. Kirjailija itse joutui nuorena lääkärinä morfiinin orjaksi ja pääsi siitä eroon vain sairaanhoitajavaimonsa aloittamalla ankaralla vieroituskuurilla, ja kertomus huumeriippuvuuden kehittymisestä on kirjoitettu hyytävän tarkaksi päiväkirjaksi.
Pienet muistelmat unohtuivat lehtien arkistoihin, ja niiden kirjoittaja kuoli vuonna 1940 tietämättä tulevasta maailmanmaineestaan. Hänen suurteoksensa Saatana saapuu Moskovaan julkaistiin vasta 1960-luvulla. Nuoren lääkärin muistelmista on sittemmin julkaistu valikoimia – kaikkia niistä ei ole edes suomennettu. Se on sääli, koska tämä pieni kokoelma opettaa paljon kokemattomuudesta, rohkeudesta, morfiinista, syfiliksestä ja synnytyksistä niin maallikolle kuin – uskallan väittää – lääkärillekin.
Sirpa Kähkönen
Kirjoittaja on Helsingissä asuva, lähihistoriaan erikoistunut kirjailija.
Kolumni Lääkärilehdestä 5/16
Kuva: Mikko Käkelä
