”Se teistä, joka ei ole syntiä tehnyt, heittäköön ensimmäisen kiven.”
Kiven heittäjiä tuntui taas olevan liikkeellä, kun Huslabissa tapahtuneesta valitettavasta näytteenottotapaturmasta uutisoitiin viime viikolla. Netin keskustelupalstat täyttyivät toinen toistaan rajummista solvauksista; virheen tehnyt näytteenottaja oltiin valmiita kivittämään elävältä. Kommentteja lukiessani tunsin turhautunutta kiukkua. Vähimmällä tietysti pääsisi, jos ei ollenkaan selailisi netissä pursuavaa kuonaa, mutta välillä uteliaisuus vie voiton ja kostautuu mielipahana.
Hoitovirheet tuntuvat kiinnostavan ihmisiä valtavasti. Miksi muuten kootut munaukset sairaalan seinien sisäpuolelta komeilisivat keltaisen lehdistön lööpeissä tämän tästä? Surullista kyllä, skandaalinhakuiset kertomukset lehtien palstoilla eivät tunnu mitenkään kaukaisilta tai epärealistisilta. Väärää lonkkaa ja munuaista leikataan, kyllä, vääriä lääkkeitä väärillä annoksilla määrätään, kyllä, katetrit sujahtelevat vääriin paikkoihin ja väärät potilaskertomusmerkinnät päätyvät väärien potilaiden tietoihin, kyllä.
Läheltä piti -tilanteita tapahtuu meidän jokaisen työyhteisöissä päivittäin. Olen nettikommentoijien kanssa samaa mieltä yhdestä asiasta: eihän mitään tällaista saisi missään olosuhteissa tapahtua! Siihen yhdenmielisyytemme sitten jääkin. Mistä kummasta on syntynyt vallitseva käsitys, että lähtökohtaisesti lääkäri ei saa tehdä virheitä? Niin kauan kuin työtämme tekevät koneiden sijaan ihmiset, inhimillisiä erehdyksiä sattuu. Virheet ovat valitettava osa arkipäiväämme.
Olen tehnyt lyhyen urani aikana virheitä kymmenittäin. Suurta osaa niistä tuskin edes itse tiedän. Vaikka meidän jokaisen tavoitteena on varmasti tehdä työtä mahdollisimman hyvin ja virheettömästi, on myös lohdullista todeta, että kantapään kautta oppii parhaiten. Omat virheet säilyvät mielessä pitkään, ja toistenkin erheistä on helppo oppia. Siksi yrityksen ja erehdyksen tiellä avoimuus olisi hyödyksi kaikille, ilman pelkoa kivitetyksi joutumisesta. Mitään jaettavaa ei jälkiviisastelulla saada aikaan, mutta toisten virheistä voisi arvostelun sijaan pyrkiä ottamaan rakentavassa mielessä opikseen.
Kieltämättä minunkin mieleeni juolahti ensimmäisenä, lieneekö Huslabin käytettyjen neulojen tapauksessa jotakin enemmän epäselvää kuin mitä julkisuuteen kerrotaan. Oliko liikkeellä joku tahallaan toiminut sekopää? Niin tai näin, ennenaikainen tuomitseminen tuntuu täysin kohtuuttomalta. Mitä todennäköisimmin tapahtunutta selvittämään kerätty tutkimusryhmä osaa tehdä selon tapahtumien kulusta ilman kivittäjiäkin. Kaikkien etuna ja selvityksen tavoitteena voisi varmasti pitää vastaavien haittatapahtumien ehkäisemistä jatkossa, ei niinkään syyllisen etsimistä.
Jos kyse on inhimillisestä virheestä, jonka tekijä on huomatessaan julki tuonut, tuntuu kohtelu täysin kohtuuttomalta. Some-kohut haihtuvat taivaan tuuliin nopeasti, sillä enää tänään en löytänyt aiheesta otsikkoa iltapäivälehdistön pääsivuilta. Yksilön kohdalla trauma kuitenkin jää elämään pysyvämmin, ja luultavasti asianosainen kantaa raskasta syyllisyyden ja riittämättömyyden taakkaa lopun ikäänsä.
Pistotapaturma on toki yksittäiselle potilaalle valtava henkilökohtainen katastrofi, johon on suhtauduttava mitä syvimmällä nöyryydellä. Median tietojen mukaan virheen tehnyt näytteenottaja toi asian esimiehensä tietoisuuteen heti tapahtuneen huomattuaan. Eikö hän toiminut juuri oikeaoppisesti? Siitä palkinnoksi saa näköjään hyvän maun rajojen ulkopuolella vellovan someraivon.
Peräänkuulutan medialta myös jonkinlaista kohtuutta uutisoinnissa ja sen laadussa. Skandaalinhakuiset otsikot ehkä myyvät hyvin, mutta niillä ei ole mitään tekemistä laadukkaan journalismin kanssa. Keltainen lehdistö onnistui repimään tästäkin tapahtumasta hyytävät otsikot: ”19 altistui HIV:lle Helsingissä”. Tässäkö oli olennaisin pääkohta murheellisesta sattumuksesta? Otsikkohan on suorastaan virheellinen! Eikö HIV:n ympärillä yhä leijuvaa myyttiä voisi yrittää asiallisella uutisoinnilla lievittää pelon ja ahdistuksen lietsomisen sijaan? Tässä maailmassa on riittävästi surullista luettavaa ilman liioitteluakin.
Sinä Huslabin erehtynyt hoitaja. Jos olet inhimillisen virheen tehnyt, suorista selkäsi. Olet myöntänyt virheesi ja pyrkinyt korjaamaan sen parhaalla mahdollisella tavalla. Muuta ei tapahtuneelle enää voi tehdä. Siksi on katsottava eteenpäin. Epäonnistumisestakin voi selvitä hengissä; kiven heittäjien suuresta joukosta huolimatta.
Pauliina Paananen
Kirjoittaja on turkulainen anestesiologiaan erikoistuva lääkäri.
Lue myös nämä aiheeseen liittyvät kirjoitukset:
Ei mennyt niin kuin Strömsössä
Potilasvahinko tuli – mitä nyt?
Kun potilaalta pyydetään anteeksi
