Välimeri on miljoonille ihmisille meri elämän ja kuoleman välissä. Heillä ei ole tulevaisuutta Afrikan sarvessa, Sudanissa tai Nigeriassa, mutta meren toisella puolella he uskovat olevan. Noista miljoonista epätoivoisista muutama prosentti ottaa mukaan mikä on pakko ja minkä voi ja lähtee hengenvaaralliselle ja kalliille matkalle kohti tuntematonta, koska sekin on parempi kuin ei mitään. Kaikki on pelissä, aivan kaikki. Jos he selviytyvät aavikon yli ja meren rannalle, heitä odottavat rikolliset salakuljettajat, joita kiinnostaa vain raha. Epämääräiset paatit lastataan Libyassa mistään turvamääräyksistä piittaamatta äärilleen nimettömiä, kasvottomia ihmisiä. Veneitä kaatuu, jotkut meri nielee, jotkut pelastetaan, jotkut selviävät helpommin toiselle rannalle. Jos heitä ei heti käännytetä, alkaa uusi eloonjäämiskamppailu eurooppalaista byrokratiaa ja eurooppalaisia asenteita vastaan.
Miksi monet Afrikan maat ovat sellaisessa jamassa, ettei niissä pysty elämään ihmisen arvoista elämää? Nimenomaan meidän eurooppalaisten on syytä miettiä tätä, koska se on suurelta osin meidän syytämme. Portugalilaiset, ranskalaiset, belgialaiset, saksalaiset, englantilaiset ja muut ovat vuosisatojen ajan riistäneet niin sanottuja siirtomaitaan ja sortaneet niiden alkuperäisiä asukkaita mitä törkeimmillä ja julmimmilla tavoilla. Sanoilla riisto ja sorto on poliittisia rasitteita, mutta minä en nyt puhu politiikasta tai yhteiskuntajärjestelmistä. Puhun ihmisoikeuksista, moraalista, erilaisuuden kunnioittamisesta ja sen ottamisesta itsestäänselvyytenä. Tämä ei tarkoita suvaitsemista, koska suvaitsija katsoo olevansa suvaitun yläpuolella. Suvaitseminen on vain siistimpi sana sietämiselle.
Me eurooppalaiset veimme silkkaa ahneuttamme ja ylimielisyyttämme afrikkalaisten timantit, kullan, hopean, öljyn ja muut rikkaudet. Afrikkalaisia yhteiskuntia ei edes yritetty kehittää heidän ehdoillaan tai heitä varten, koska heitä pidettiin hädin tuskin ihmisinä. He kelpasivat kyllä kaivamaan meille rikkauksia henkensä uhalla, kasvattamaan kumi- ja kaakaopuita ja sotimaan meidän sotiamme.
Me olemme häpeällisen historiamme vuoksi valtavasti velkaa afrikkalaisille. Olemme tehneet afrikkalaisille asioita, joita meille tehdään vain painajaisissamme. Heitä on ruokittu sorrolla, riistolla, ylenkatseella ja ahneudella. Sellainen ravinto tekee entistä nälkäisemmäksi ja nälkä tekee epätoivoiseksi. Afrikkalaiset veljemme ja sisaremme ovat jo kauan sitten kääntyneet katsomaan tänne ja näkevät yli vuorten ja aavikoiden ja meren. He tietävät, että meillä on paljon enemmän kuin heillä, paljon enemmän kuin tarvitsemme. He haluavat vain osansa ja se heidän on saatava, koska tämä maailma ei kuulu yhtään enempää upporikkaalle eurooppalaiselle liikemiehelle tai venäläiselle oligarkille kuin rutiköyhälle risujenkerääjälle jossain Afrikassa.
Me eurooppalaiset emme saa unohtaa rikoksiamme. Historia kaatuu päällemme; velka on maksettava. Mutta eurooppalainen sielu on kovin pieni ja pelkää, ja suomalainen sielu on eurooppalainen. Ympärillämme on piinallisen paljon vaivoin peiteltyä, rujoa ja raakaa rasismia. Mikä pahinta, se on onnistunut ujuttautumaan valtionhallinnon ylimmille tasoille asti. Julkirasistiset, raukkamaiset ”nationalistit” riehuvat kaupunkien kaduilla ja pahoinpitelevät ihmisiä, jotka eivät halua jakaa heidän pimeää sydäntään.
Maailma on meidän kaikkien yhteinen: me kävelemme samalla maalla ja hengitämme samaa ilmaa. Me olemme täällä toisiamme varten. On hienoa, että kaikki eivät ajattele niin kuin minä. Tai sinä. Monikulttuurisuus ei ole vaihtoehto, se on elinehto.
Kirjoittanut
Johannes Enroth
kasvibiologian yliopistonlehtori
Helsingin yliopisto
Kolumni Lääkärilehdestä 36/2015
