Brysselin eteläinen rautatieasema kaksi päivää terrori-iskujen jälkeen. Ylivireys on kääntymässä alakuloksi ja väsymykseksi. Aamuöinen asema on lähes tyhjä, kaupungista pois vievän junan lähtöön on vielä aikaa. Vieressäni istuva latvialaisnainen selaa hiljaisena puhelintaan.
”Onko sinulla koiria?” Latvialainen haluaa näyttää kuvia kotona odottavista koiristaan, isosta bernhardilaisesta ja pienestä jack russelista. Vastavuoroisesti minä kaivan puhelimestani kuvat omasta laumastani, kolmesta seniori-ikäisestä koirasta. Kuvat ja tarinat värittävät hetkeksi betoninharmaan asemahallin lohduttavin ja lämpimin sävyin. Viime päivien painajainen astuu meistä askeleen kauemmaksi.
Onneksi on koira. Tänä vuonna moni läheiseni on tarvinnut koiran apua. Koira on rauhoittanut ylikierroksilla käyvää työuupunutta. Koira on rakentanut päivärytmin surun keskelle puolisonsa menettäneelle. Koira on vienyt sairaalasta palaavan omaisen lenkille ja pyyhkinyt minuuteiksi mielestä sairauden ja epävarmuuden. Kun ahdistus on puristanut otteeseensa, on paikalle saapunut koira ja tarjonnut turkkiaan silitettäväksi. Harhaileva mieli pysähtyy kohtaamisen ajaksi; miten pehmeältä tuntuu koiran turkki, miten lempeä on tummien silmien syvä katse. Hetkeksi mieli on saanut levon.
Myös seksuaalista väkivaltaa kokeneiden tarinoissa luonto ja erityisesti lemmikit toistuvat toipumista tukevina teemoina. Koira ei aseta toipumiselle aikarajoja ja sen turkki imee määrättömästi kyyneleitä. Koira ei sorru latteuksiin tai kokemusten vähättelyyn, niin kuin moni ihminen. Se tietää, että pelkkä läsnäolo on tärkeintä.
Tutkimukset kertovat, että koiran omistajat ovat onnellisempia ja terveempiä kuin koiraa omistamattomat. Koira tukee tervettä elämäntapaa säännöllisine ulkoiluineen, mutta se opettaa myös elämään. Koiran elämänviisaus on juuri hetkessä olemisen taito. Sen näkee, kun katsoo ensilumesta riehaantuvaa pentua tai koiravanhusta, joka asettautuu nukkumaan ensimmäiseen auringon kuivattamaan pälveen. Puhumattakaan innosta, jolla herätään jokaiseen aamuun ja nautitaan jokainen ruokakupillinen.
Työtoverini sanoin ”koiran elämä on lyhyempi kuin ihmisen, koska koira elää elämänsä täysillä ja ihminen ei”. Ihminen voi puutteestaan huolimatta yrittää opetella hetkeen heittäytymisen taitoa koiran esimerkkiä seuraamalla.
Koira opettaa myös luopumaan. Sekin kun on osa elämää. Minun ja koirieni yhteinen aika on auttamatta loppumassa. Mitä vähemmäksi valuu tiimalasin hiekka, sitä verkkaisemmaksi muuttuu ajan kulku ja sitä arvokkaammaksi jaetut hetket. Kävelyvauhdin hidastuessa on aikaa katsoa vesilätäkössä kylpevää varispariskuntaa. Silmät löytävät ensimmäisen leskenlehden ja sinivuokon. Askel kerrallaan, pieni pysähdys ja katsellaan ylilentävää naakkaparvea tai kuunnellaan keväistä pöllöjen soidinhuhuilua. Taas pari askelta lisää ja tunnustellaan, joko kesä tuoksuu tuulessa.
Tämä voisi olla koiran viimeinen ja tärkein oppi ihmiselle: Sitten kun olen poissa, älä unohda katsella taivasta ja haistella tuulta. Vain tämä hetki on totta, seuraavasta et tiedä mitään.
Brysselin juna-asemalta on vielä kahdentoista tunnin matka kotiin. Illalla painan kasvoni vanhan noutajan kultaiseen turkkiin ja vedän keuhkoihini sen lämmintä tuoksua. Koira asettuu kiinni kylkeeni, sen tummat silmät katsovat tutkivasti ja häntä heilahtaa kerran. Aivan kuin se olisi sanonut: Mitä oletkin kokenut, mitä oletkin joutunut näkemään, minä olen nyt tässä, sinun vieressäsi. Tervetuloa takaisin.
Miila Halonen
Kirjoittaja on kukkia ja mehiläisiä rakastava nuorisolääkäri.
Kolumni Lääkärilehdestä 15/2016.
