Kloorivedestä tuli kuin paras ystävä, Punaisen Ristin terveydenhuollon neuvonantaja Tiina Saarikoski summaa viiden viikon työkokemustaan Sierra Leonessa.
– Koin oloni turvalliseksi, sillä turvatoimet oli viety äärimmilleen. Inhimillisiä virheitä voi toki sattua, sanoo Saarikoski, joka on koulutukseltaan katastrofihoitotyön maisteri ja sairaanhoitaja.
Hän oli syyskuussa perustamassa kansainvälisen Punaisen Ristin ebolahoitoklinikkaa ja osallistui myös potilastyöhön.
Ebolaklinikalla rutiinit ovat kaiken perusta. Suojapukuun kuuluu haalari, suumaski, huppu, suojalasit, essu, kumisaappaat ja kaksinkertaiset hanskat.
– Itsensä joutui pistämään etusijalle siinä mielessä, että potilaan luo ei voi mennä ilman suojavarustusta edes akuutissa tarpeessa. Hoitotoimenpiteet oli pakko lopettaa, jos esimerkiksi maski huurtui tai jos oma jaksaminen oli äärirajoilla, hän kuvaa.
Henkilökunta tunnisti toisensa kaapuun kirjoitetusta nimestä. Hihaan merkitty kellonaika puolestaan varmisti, ettei kukaan viipynyt potilasalueella liian pitkään.
Tarkkuus ei saanut herpaantua, sillä edessä oli ebolatartunnan kannalta riskialttein vaihe, suojavarusteiden riisuminen.
– Riisumisessa oli onneksi koko ajan toinen henkilö varmistamassa, että kaikki etenee protokollan mukaisesti.
Lääkärit keskittyivät lääkemääräyksiin ja perushoitoon
Ebolapotilaan hoidossa tavoitteena oli aloittaa nopea hoito ja ylläpitää elimistön toimintaa niin, että potilaalla olisi parhaat mahdollisuudet selviytyä viruksesta.
– Esimerkiksi lääkärin työ klinikalla on pitkälti lääkemääräyksien tekoa ja perushoitoa, sillä hengityskoneita tai muuta tehohoitoa ei voi tarjota.
Hoito perustuu nesteytykseen suun kautta tai suonensisäisesti, muiden samanaikaisten infektioiden ja kivun hoitoon.
– Olosuhteiden takia potilaille ei voi antaa kovin yksilöllistä hoitoa. Potilasteltassa pystyy olemaan suojavarusteissa vain noin tunnin kerrallaan ja korkeintaan kolmesti työvuoron aikana. Siinä ajassa pitää ehtiä hoitaa myös pesut ja ruokailut, Saarikoski kertoo.
Pistämistä ja muita invasiivisia toimenpiteitä pyrittiin välttämään mahdollisimman pitkään.
– Toki potilasta pidettiin myös kädestä kiinni. Tipan laitosta tai verikokeen otosta vastasivat kokeneimmat.
Infektiokontrolli edellä
Keneman maakunnassa sijaitseva telttaklinikka suunniteltiin ebolan hoitoon Lääkärit ilman rajoja -järjestön mallin mukaan.
60-paikkaisen klinikan pyörittäminen vaatii vajaan parinsadan hengen henkilökuntaa, josta valtaosa on paikallista. Henkilökunnasta noin puolet on hoitajia ja lääkäreitä.
– Infektiokontrolliin liittyvät toimet työllistävät eniten. Kaikki tulijat ruiskutetaan kloorivedellä, ja riisumisessa ja pukemisessa avustaminen vaatii osaamista.
Klinikka on jaoteltu korkean riskin, matalan riskin ja puhtaisiin alueisiin. Välissä on muoviset työmaa-aidat. Esimerkiksi kirjaaminen hoitui huutamalla tiedot aidan toisella puolella odottavalle avustajalle.
– Tavoitteena on toimia läpinäkyvästi, että ihmiset voisivat palauttaa luottamuksen terveydenhuoltoon, Saarikoski sanoo.
Olot ovat vaatimattomat ja lämpötila nousee päivällä korkeaksi.
– Tietyllä tapaa toimiminen saattoi olla silti helpompaa kuin perinteisessä sairaalassa. Kertakäyttöiset suoja-asut pystyttiin polttamaan maakuopassa ja kloorivettä sai lutrata maalattialla vapaasti.
Monimuotoinen taudinkuva
Potilaat olivat kaikenikäisiä, Saarikosken mieleen ovat jääneet etenkin ilman omaisia tulleet lapset ja nuoret.
Klinikka on ottanut vastaan 200 potilasta, joista 80 on kuollut. Hoitoaika on keskimäärin vajaat kolme viikkoa.
– Päivittäin kuoli potilas. Taudinkuva oli monimuotoinen ja välillä oli hankalaa arvioida potilaan tilannetta. Voinnissa saattoi tulla käänne parempaan, mutta kunto heikkeni yhtäkkiä, hän kuvaa.
Hoitoon pääsy oli valitettavan sattumanvaraista, Saarikoski harmittelee.
– Koordinaatiota petipaikkojen täyttämiseksi tarvittaisiin ehdottomasti lisää.
Potilaita saapui täyteen pakatuilla ambulansseilla pitkienkin matkojen päästä.
– Ambulanssin ovien avaaminen oli haastavimpia tilanteita, sillä koskaan ei tiennyt, mitä oli odotettavissa. Osa potilaista oli kuollut rankan matkan aikana. Ahtaissa tiloissa piti myös varoa erityisesti, ettei suojapuku takertunut kiinni ja revennyt.
Pitkä tie toipumiseen
Paranemiset loivat uskoa henkilökunnalle ja muille potilaille.
Sairaalasta kotiuttaminen vaati omat toimensa. Potilaat dekontaminoitiin ja tavarat hävitettiin. He saivat mukaansa ruokaa ja selviytymispaketin, sillä kodin irtaimisto oli puhdistettu ja hävitetty.
– Kännyköitä yritimme puhdistaa, mutta on epävarmaa, tuliko niistä enää käyttökelpoisia akun irrotuksen ja klooripesun jälkeen, Saarikoski mainitsee.
Klinikka jatkaa toimintaansa ainakin ensi kevääseen. Epidemian pysäyttäminen edellyttää paljon paikallisia toimia.
– Vainajien turvallinen hautaaminen ja tartuntakontaktien jäljittäminen vaativat paljon työntekijöitä. Dialogi yhteisön kanssa on tärkeää. Ebola vammauttaa yhteisöjä ja psykososiaalista tukea tarvitaan pitkään, hän korostaa.
Vaikka komennus oli henkisesti ja fyysisesti raskas, pitää useilla katastrofialueilla työskennellyt Saarikoski sitä erityisenä.
– Tässä tuli tunne, että pystyy todella auttamaan.
Sierra Leone ja ebola
➤ Asukkaita on 5,2 miljoonaa. Pinta-ala on noin viidennes Suomen pinta-alasta.
➤ Ebolatartuntoja on koko maassa, ja sairastuneiden määrä kasvaa.
➤ Sairastuneita on todettu 5 586, kuolleita 1 187.
➤ Terveydenhuollon työntekijöistä 128 on sairastunut. Kuolleita on 102.
➤ 10 000:ta asukasta kohden on 0,2 lääkäriä.
Kirjoittanut:
Maria van der Meer
toimittaja
Kuva:
Katherine Mueller, Punainen Risti
