”Sota on mun juttu”, kertoi palovammoista ja kyynärvarren murtumasta kärsinyt nuori mies Kiovan keskussotilassairaalassa syyskuussa. Hän halusi pian takaisin rintamalle, koska sinne oli jäänyt kavereita ja ensikertalaisia, jotka tarvitsisivat häntä. Viereisessä sängyssä maannut oikean jalkansa miinaan menettänyt mies oli sotansa jo sotinut, ja mietti äitinsä kanssa tulevaisuutta. Pöydällä oli tietokone ja proteesikin oli jossain vaiheessa luvassa.
Lääkärin sosiaalisen vastuun delegaatio vieraili syyskuussa Kiovassa paikallisen IPPNW (International Physicians for the Prevention of Nuclear War) -järjestön vieraana. Ukrainassa on käytännössä meneillään sisällissota hallituksen joukkojen ja Itä-Ukrainan Donbassin kansantasavaltojen välillä, joten vierailulla pohdimme enemmän tavanomaista sodankäyntiä kuin ydinaseita.
Kiovan keskussotilassairaala on perustettu 1755 ja vaikutti ulkoapäin museoalueelta linnoituksineen ja parakkeineen. Juhlatilassa oli jättimäisiä valokuvia Donetskin lentokentän puolustajista perinteiseen sankarityyliin. Sairaala hoiti aikanaan myös Afganistanissa palvelleita neuvostosotilaita sekä Tšernobylin raivaustöihin osallistuneita.
Osastoilla oli nuhjuista, mutta henkilökunta, laitteet ja menetelmät vaikuttivat kohtuullisen moderneilta. Normaalisti sairaalassa on noin tuhat vuodepaikkaa, mutta potilaita on tällä hetkellä 1 300 ja vaihtuvuus on suuri. Henkilökuntaa on 2 500. Kaikki vaikeimmin haavoittuneet tulevat rintamalta Kiovaan. Meille kerrottiin, että edellisenä päivänä oli tuotu 28 potilasta, joilla oli ”likaisia vammoja” eli palovammoja, ruhjeita ja avomurtumia.
Maamiinat aiheuttavat runsaasti vammoja, ja jalkansa menettäneitä on monta sataa. Kaikille pyritään hankkimaan proteesi, ja suurin osa näistä tehdään ulkomailla, lähinnä Saksassa ja Puolassa. Jo toista sataa nuorta miestä on saanut toimivan jalkaproteesin.
Psyykkinen apu jakaa mielipiteitä
Sairaalassa oli myös psykiatrinen osasto, ja viimeisen vuoden aikana sairaalaan oli tullut yli 400 psykiatrisesti sairastunutta post-traumaattisen stressireaktion tai ”sotapsykoosin” vuoksi. Osa postilaista ohjattiin aika nopeasti alueellisiin psykiatrisiin sairaaloihin.
Psyykkisen jälkihuollon toimivuudesta emme olleet niin vakuuttuneita. Vierailimme sotaveteraanien palvelukeskuksessa, jossa nuori psykologi esitteli meille psyykkisen kuntoutuksen järjestelmää. Sanatorioissa on järjestetty kuntoutuskursseja, ja psykologisissa kuntoutuskeskuksissa on palveltu kolmea tuhatta sotilasta. Veteraaneille on periaatteessa tarjolla psykologista apua ja terapiaa, jos sitä osaa pyytää. Kävi kuitenkin ilmi, että moni kokee psyykkisen avun hakemisen stigmatisoivaksi ja kynnys hakea apua on korkea. Epäselväksi jäi myös, onko näillä psykologeilla mitään koulutusta tai kokemusta sotatraumojen kuntoutuksesta.
Palvelukeskuksen suurin palvelukokonaisuus oli asuttaminen, ja kerroimme heille Suomen hyvistä kokemuksista rintamamiestalojen rakentamisessa.
Kansalaisjärjestö etsii kadonneita
Kaikki eivät selviä rintamalta kuntoutettaviksi. Sodassa on kuollut toistaiseksi 2 500–3 000 ukrainalaista. Tähän eivät sisälly mahdolliset kaatuneet venäläissotilaat, ja luvut Donbassinalueelta ovat myös epävarmoja. Osa vainajista on saatu pois rintamalta tai haavoittuneet ovat kuolleet vasta sairaalassa, mutta merkittävä osa kuolleista on ilmoitettu kadonneiksi. Musta Tulppaani -kansalaisjärjestö etsii vainajia sota-alueilta pääosin vapaaehtoisin voimin. Heille on ilmoitettu jo tuhat kadonnutta, ja he olivat toistaiseksi pystyneet löytämään 627 kuollutta, jotka on toimitettu omaisille haudattavaksi. Lisäksi parisataa sodan toisen osapuolen vainajaa on siirretty Itä-Ukrainaan.
Kadonneiden löytäminen on oikeasti tärkeää, sillä heidän kohtalonsa jäävät usein vaivaamaan omaisia vuosikymmeniksi. Suomen sotasurmat-hanke, jossa nyt pyritään selvittämään kaikkien kansalaissodassa kuolleiden henkilöllisyys ja kohtalo, osoittaa myös tämän työn merkityksen.
Vaikka Ukrainan konflikti saataisiin jossain vaiheessa ratkeamaan, tulevat sodan arvet säilymään vuosikymmeniä. Suomella on hyviä kokemuksia ja käytäntöjä sotaveteraanihuollon järjestämisestä viime sotien jälkeen. Nyt kun meillä on menossa sotaveteraanihuollon viimeiset – joskin hyvin tärkeät – vuodet, voisimme miettiä olisiko Suomen sotaveteraanijärjestöjen kokemuksista hyötyä maailmalla.
Kirjoittaja:
Kati Juva
Lääkärin sosiaalinen vastuu
Kuvateksti: Ukrainan Musta Tulppaani -järjestöjen Union National Memoryn puheenjohtaja Jaroslav Shilkin kertoo haasteellisesta työstä kadonneiden ja vainajien etsimiseksi Itä-Ukrainan rintamaoloissa. Hänen mukaansa kaikki löydetyt ovat sodassa kaatuneita, viitteitä esimerkiksi etnisistä puhdistuksista ei ole.
Julkaistu Lääkärilehdessä 50–52/2015.
