Elämämme digitalisoituu vauhdilla. Paperiset ja sähköiset tiedonsiirtokanavat alkavat jäädä paitsioon älylaitteiden ja mediasovellusten yleistyessä. Digitalisaatiolle yhteinen nimittäjä on se, että kuluttaja voi hyödyntää palveluja milloin ja missä hyvänsä saaden haluamansa tiedon käyttöönsä saman tien.
Yhdessä tämän kehityskulun kanssa hankimme käyttöömme yhä tehokkaampia laitteita ja verkkoyhteyksiä, jotta tiedonsiirto tapahtuisi mahdollisimman nopeasti ja mutkattomasti. Kukapa haluaisi odotella laitteen aukeamista minuuttitolkulla tai katsella pätkivää videota. Kun sinänsä toimivan laitteen suorituskyky kotona alkaa vuoden kahden sisällä hiipua, se vaihdetaan surutta uuteen, parempaan malliin. Käyttäjäepäystävälliset sovellukset äänestetään nurin klikkauksin. Ne arvioidaan ja pisteytetään saman tien, ja kuka haluaisi ladata muiden huonoksi tai toimimattomaksi arvioiman sovelluksen?
Terveydenhuolto digitalisoituu yhtä lailla, mutta ero vapaa-aikamme digitodellisuuteen on hurja. Kun kotona läppärini flashmuisti takaa sen, että laite on ohjelmineen toimintakykyinen puolessa minuutissa avaamisestaan, odottelen työpaikan koneen käyttäjäasetusten latautumista ja ohjelmien aukeamista yli kymmenen minuuttia, joskus enemmänkin. Toisaalta eipä ihme, kun koneen hankintavuodeksi paljastuu lähemmällä tarkastelulla 2009.
Viime vuosikymmenen kone ei myöskään tahdo suoriutua hiljan päivitettyjen potilastietojärjestelmien pyörityksestä. Surkuhupaisinta oli, kun viimekeväisen Uranus-päivityksen jälkeen ensimmäinen sanelu ei ottanutkaan onnistuakseen. Syynä oli liian pieni näyttö, joka ei ollut yhteensopiva uuden desktop-ikkunoinnin kanssa. Tallenna-painike jäi ruudun ulkopuolelle näkymättömiin, eikä edes tukihenkilö etäyhteydellään heti tajunnut, mistä oli kysymys. Ratkaisuksi tukihenkilö esitti uusien näyttöjen hankintaa – tätä oli kuulemma ehdotettu jo paljon ennen päivitystä, mutta asiaa ei kai sitten ollut otettu tosissaan.
En muista, koska olisin viimeksi nähnyt potilaspapereita. Tosin nyt kun kaikki potilaan kohtaamiseen tarvitsemani tiedot – potilastietojärjestelmä ikkunoineen, skannattujen kuvien katseluohjelma, laboratoriolehdet, röntgenkuvat, sytostaattiohjelmisto ja leikkaussaliohjelmisto unohtamatta huonekutsujärjestelmä Akselia – ovat ruudulla auki yhtäaikaisesti, tarvitsen toisen näytön, jotta voisin selviytyä informaatiotulvasta sekoamatta ikkunoiden välillä. Ennen levittelin paperit pöydälle. Toisaalta, asioihin pystyi ottamaan kantaa vain siellä, missä paperit olivat. En haluaisi palata entiseen.
Joskus tuntuu siltä, että digiuudistukset tuodaan terveydenhuollon arkipäivään kovin heppoisesti varautuen. Toki henkilökunta käy istumassa luennoilla, joista tosin parin kuukauden päästä tapahtuvan ohjelmistopäivityksen yhteydessä ei enää muista juuri mitään. Tietenkin myös päivityksiä varten on olemassa kaikenlaisia varajärjestelmiä. Tarkoitan kuitenkin sitä, että tietojärjestelmien uusien toiminnallisuuksien käyttöönottoa ei suunnitella eikä yhtenäisiä käytäntöjä ja toimintamalleja sovita. Uusia ominaisuuksia käyttävät sitten ne, jotka sattuvat ne huomaamaan. Jälkikäteen mietitään, voisiko niitä hyödyntää jollain tavalla koko työyhteisön hyödyksi. Pahimmillaan pohdiskellaan, miten joku ominaisuus ei aiheuttaisi runsaasti ylimääräistä työtä, kun sitä ei osata oikealla tavalla käyttää.
Terveydenhuollon johto ampuu itseään nilkkaan silloin, jos uusia järjestelmiä pilotoidaan ilman riittävää aikaa testata ja kehittää. On turha syyllistää käyttäjiä siitä, etteivät he oman työn ohessa jaksa tehdä virheilmoituksia tai parannusehdotuksia. Kuka haluaa käyttää vielä kymmentä minuuttia virheraportin naputtelemiseen, kun huonosti toimiva ohjelma on hidastanut työtä ja olet jo puoli tuntia aikataulusta jäljessä?
En missään tapauksessa ole terveydenhuollon digitalisaatiota vastaan. Pidän itseäni keskivertoa näppärämpänä, mitä tulee tietotekniikkaan. Toivoisin vain käyttäjäystävällisempiä, innovatiivisia ohjelmia ja sovelluksia, joiden muokkaaminen olisi hiukan helpompaa ja nopeampaa. Toivoisin aikaa ideoida ja testata, ainakin jos halutaan käyttäjien osallistuvan kehitystyöhön. Toivoisin niiden teknisten ominaisuuksien hyödyntämistä, joita käytämme jo vapaa-aikanamme – esimerkkinä vaikkapa mobiilivarmenne tai sormenjälkitunnistin älypuhelimessa. Toivoisin terveydenhuollon tietojärjestelmiä tuottavilta ja ylläpitäviltä yrityksiltä hiukan kunnianhimoisempaa asennetta sen suhteen, kuinka vakavissaan asiakkaan valitukset otetaan.
Laitan toivoni uusiin, diginatiiveihin lääkärisukupolviin. Ehkä he osaavat puhua samaa kieltä ohjelmistotuottajien kanssa.
Reita Nyberg
Kirjoittaja on paljasjalkainen tamperelainen gynekologi.
Julkaistu Lääkärilehden verkkosivuilla.
