Vaikka isorokko oli vuosisadassa saatu rokotusten avulla Suomesta melkein häviämään, eivät ennakkoluulot rokottamista kohtaan olleet 1900-luvun alussa hälvenneet. Lääkärien mukaan etenkin Länsi- ja Lounais-Suomessa vastustettiin rokotuksia, ja koska laiminlyönnistä annetut sanktiot olivat mitättömiä, oli rokottamattomien määrä kasvanut. Vielä vuonna 1936 Kainuussa koettiin paikallinen isorokkoepidemia.
Vuoden 1937 alusta tulivat voimaan uusi rokotuslaki ja -asetus. Laki laillisti ihonsisäisen rokotustavan, joka mahdollisti joukkorokotukset. Aikaisemmin rokote oli istutettu ihohaavaan. Lain toivottiin saavan kansan lopulta tajuamaan, ettei rokotus ollut välttämätön paha, vaan elintärkeä toimenpide isorokon tuhoja vastaan.
Kunnallisena rokottajana toimi nyt kätilön sijaan pääosin lääkäri. Liiton Aikakauslehdessä kirjoittanut Arvo Ylppö piti tätä tärkeänä, koska vain lääkäri saattoi arvioida kontraindikaatioiden mahdollisuuden. Näin vältettiin mahdollisista komplikaatioista syntyvät kohut, jotka antaisivat vettä ”rokotuksen vastustajain muutoinkin jo liian hyvällä rytinällä ja vauhdilla käyvään myllyyn”.
Kirjoittaja:
Oona Ilmolahti
tutkija
Kuva: Helsingin yliopistomuseo
Julkaistu Lääkärilehden historiasarjassa.
