Jos mielenterveyshäiriöstä kärsivä potilas pettyy hoitoon, hän saattaa suhtautua epäilevästi seuraaviin hoitoehdotuksiin.
Tähän on törmännyt Vivian Reinhold , joka teki aiemmin terveyskeskustyötä ja tekee nykyään Husin sairaalapäivystyksiä virka-ajan ulkopuolella. Päätyökseen hän toimii Itä-Suomen aluehallintoviraston aluehallintoylilääkärinä.
Hän on huomannut, että joskus potilailla on ollut liikaa odotuksia lyhytterapiasta. Kun se ei ollutkaan oikotie onneen, potilas pettyy ja ei välttämättä ole halukas muuhun hoitoon.
Reinhold korostaa, että ongelma ei ole lyhytterapia itsessään. Potilaalle on ikään kuin markkinoitu lyhytterapiaa liikaa luvaten.
– Asia on käsitetty niin, että siinä hoituvat kaikki ongelmat. Ja jos ei hoidukaan, tulee paljon enemmän ongelmia.
Reinhold korjaisi asiaa terveydenhuollon henkilöstöä kouluttamalla. Koulutukseen eri lyhytterapioiden muodoista ja niistä viestimisestä pitää myös varata aikaa.
– Miksei myös potilasjärjestöjen kanssa mietittäisi, miten asioita esitetään.
Epäonnistuneista kokemuksista kerrotaan kenties muillekin, ja hoitovastaisuus voi levitä, Reinhold pelkää.
Odotukset vaikuttavat hoitotulokseen
Psykiatrian professori ja ylilääkäri Suoma Saarni Tampereen yliopistosta, Husista ja Päijät-Hämeen hyvinvointialueelta pitää myös tärkeänä, että potilas saa oikean käsityksen tarjotusta hoidosta.
– Odotusten hallinta on delikaatti asia. Meidän pitää olla rehellisiä mahdollisesti saatavilla olevasta hyödystä mutta myös haitoista. Tämä koskee ihan yhtä lailla esimerkiksi lääkehoitoa tai kirurgiaa, Saarni sanoo.
– Se millä odotuksilla potilas hoidon aloittaa, vaikuttaa siihen, kuinka paljon hän hoidosta hyötyy. Tärkeää on, että potilas tietää, mitä hoidolta voi realistisesti odottaa ja mitä hoito häneltä edellyttää.
Potilaan positiiviset odotukset hoidosta vahvistavat hyviä hoitotuloksia, negatiiviset ovat yhteydessä heikompiin hoitotuloksiin ja yleisempiin haittoihin.
Tästä on Saarnin mukaan tutkimusnäyttöä.
Termeissä epäselvyyttä
Hoitoon ohjaavilla ammattilaisilla on erityinen vastuu tiedon jakamisessa, Suoma Saarni sanoo. Vaikutteita tulee kuitenkin muitakin kanavia pitkin, mediasta, somesta ja tuttavilta.
– Se on hankala kenttä, koska terapia ei ole terminä säädelty.
Termin epäselvyys heijastuu lyhytterapiakenttään. On paljon asiallista terveydenhuollon toimintaa, mutta Saarnin mukaan myös asiatonta tarjontaa ja palvelumarkkinointia.
– Itsellekin on välillä vaikea saada tolkkua, onko joku palveluntuottaja asiallinen vai ei.
Pitäisikö lyhytterapeutin nimike ottaa Valviran lupakäytäntöjen piiriin?
– Se olisi tosi vaikeaa. En haluaisi olla se juristi, joka lakia kirjoittaa. Hyvä ohjenuora on, että se, mitä tehdään terveydenhuollossa, on säänneltyä, vakuutettua ja valvottua.
Viestinnän kannalta on hankalaa, että hoidoilla on toisaalta ryhmätason todennäköisyyksiä, toisaalta yksilön kohdalla hoitovalintaan vaikuttavia tekijöitä.
– Jaettu päätöksenteko on tällaisessa tilanteessa tärkeää. Harva potilas haluaa nykypäivänä ylhäältä saneltuja hoitopäätöksiä.
Saarni pohtii, että jos potilas suostuu pettymyksestä huolimatta jatkamaan hoitoa, on lyhytterapia todennäköisesti antanut kuitenkin hyvää pohjaa jatkoterapiaan.
Selkeyttä hoitopolkuun
Toinen, laajempi asia on, miten jatkohoito ylipäätään järjestyy. Pääseekö potilas vaativampaan hoitoon, jos kevyempi hoito ei tuonut apua? Onko hoidon aloitukseen ja mahdolliseen jatkamiseen selvät prosessit? Porrasteisen hoidon haasteet ovat puhuttaneet myös Lääkärilehden palstoilla viime aikoina.
Vivian Reinhold on päivystyksessä työskennellessään kaivannut välittömän yhteydenoton mahdollisuutta mielenterveys- ja päihdepalveluihin. Akuutissa tilanteessa paras ratkaisu ei ole laittaa potilasta lähetteen kanssa odottelemaan hoitoon pääsyä.
Muutenkin hän toivoo yhteistyön kehittämistä ja työnkuvien sekä prosessien selkeyttämistä perusterveydenhuollon, erikoissairaanhoidon ja sosiaalihuollon välillä mielenterveys- ja päihdepotilaiden hoidon edistämiseksi.
– Että olisi hoidon sujuvuuden vuoksi "me" eikä "me ja te".
Selkeyttä kaipaavat myös potilaat. Reinholdin tuntuma on, että ihmiset eivät aina tiedä, mihin ottaa yhteyttä tarvitessaan apua mielenterveys- tai päihdeongelmiin.
Kun ihminen ei saa apua, hän saattaa päätyä päivystykseen uudestaan ja uudestaan.
Suoma Saarni pohtii, että mielenterveyden hoidon organisointi on edelleen pirstaleinen kuntapohjaisen terveydenhuollon jäljiltä. Joissain paikoissa potilaan voi ohjata ottamaan yhteyttä tiettyyn paikkaan seuraavana arkiaamuna. Joissakin paikoissa on mahdollista varata päivystyksessä aika mielenterveyshoitajalle, jossain voi olla psykiatrinen sairaanhoitaja paikan päällä.
Saarnin mukaan yksi mahdollisuus on käyttää heti vastaanottotilanteessa kognitiivisen lyhytterapian keinoja. Potilasta voi auttaa eteenpäin psykoedukaation avulla.
Molemminpuolista oppimista
Sosiaalipsykiatrian professori Sami Pirkola Tampereen yliopistosta tunnistaa välittömän yhteydenoton tarpeen päivystyksessä mielenterveys- ja päihdepalveluihin. Hän on päivystäessään kaivannut välittömiä yhteyksiä mielenterveys- ja päihdepalveluiden välillä.
Ylipäätään olisi tärkeää, että potilas pääsee nopeasti asiantuntijan arvioon, ei joudu hoitojonoihin eikä häntä jätetä tyhjän päälle.
– Pitäisi saada paitsi terapiat etulinjaan, myös osaamista etulinjaan ja psykiatria etulinjaan. Se mitä nyt pidetään psykiatrisena erikoissairaanhoitona, jalkautuisi jollain lailla uusiin sote-keskuksiin, Pirkola sanoo.
Terapiat etulinjaan -termi viittaa yliopistosairaaloiden ja hyvinvointialueiden yhteiskehittämishankkeeseen, jolla toteutetaan kansallista mielenterveysstrategiaa.
Tämä voisi tarkoittaa psykiatrisia hoitajia, erilaisia konsultaatiokäytäntöjä ja, kuten Reinholdkin edellä toivoi, yhteistyötä, joka integroisi erikoissairaanhoitoa ja perusterveydenhuoltoa aidosti ja reaaliaikaisesti.
– Tässä tapahtuisi myös merkittävää, molemminpuolista oppimista, Pirkola sanoo.
Samalla kustannuksia säästyisi ja hoidon osuvuus ja laatu paranisivat.
Hän ottaisi kolmannen sektorin mukaan niin, että kaikki tahot tuntisivat ja tietäisivät toistensa tekemistä paremmin.
Palveluiden yhteensovittaminen on myös Kansallisen mielenterveysstrategian ytimessä. Pirkola oli mukana sen laadinnassa.
Hänen pelkonsa on, että hyvinvointialueet tekevät psykiatrian järjestelyissä nyt hätiköityjä päätöksiä tiukassa taloustilanteessa, eivätkä ota Kansallisen mielenterveysstrategian linjauksia vakavasti.
Artikkeli on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivulla.
