Palliatiivisella hoidolla tarkoitetaan potilaan aktiivista ja kokonaisvaltaista hoitoa silloin, kun parantumaton, kuolemaan johtava sairaus aiheuttaa kärsimystä ja heikentää elämänlaatua. Tavoitteena on lievittää niin fyysistä, psyykkistä, sosiaalista kuin henkistä kärsimystä. Myös potilaan omaiset tulee ottaa huomioon.
Palliatiivinen hoito ei ole ajallisesti rajattu, vaan se voi jatkua jopa vuosia. Näin voi olla esimerkiksi syöpää tai keuhkoahtaumatautia sairastavilla.
Saattohoito on palliatiivisen hoidon viimeinen vaihe. Se ajoittuu potilaan viimeisiin elinviikkoihin tai -päiviin.
Palliatiivista lääketiedettä pitäisi saada enemmän jo lääkärien peruskoulutukseen.
Sosiaali- ja terveysministeriön asettaman elämän loppuvaiheen hoitoa pohtineen asiantuntijatyöryhmän mukaan palliatiivista hoitoa tulisi kehittää. Laadukasta hoitoa tulisi olla saatavilla kaikkialla Suomessa.
Työryhmän loppuraportissa todetaan, että suuressa osassa sairaanhoitopiirejä ei ollut palliatiivisia keskuksia eikä palveluketjuja. Erityistason palveluja ei pystytä tarjoamaan tasa-arvoisesti, vaan alueellinen vaihtelu on suurta.
Palliatiivisen lääketieteen professori, Taysin palliatiivisen keskuksen ylilääkäri Juho Lehto on sitä mieltä, että elämän loppuvaiheen hoidossa on menty huimasti eteenpäin viime vuosina. Viimeisimpänä asiaa on edistänyt valtionavustuksen saanut valtakunnallinen FinPall-hanke, joka on ollut käynnissä reilun vuoden.
Parantamisen varaa on silti vielä paljon.
– Tilanne on melko hyvä niissä kaupungeissa, joissa on palliatiivinen keskus. Haasteena on, miten laadukas palliatiivinen hoito saadaan toteutumaan kaikilla hyvinvointialueilla ja siten, että sitä on saatavilla myös kodeissa ja hoitokodeissa. Kotisairaalaverkostoa pitäisi kehittää niin, että se kattaa koko Suomen, Lehto sanoo.
– Apu pitäisi saada potilaan luo, hän painottaa.
Erityispätevyys on kehittänyt hoitoa
Palliatiiviseen hoitoon tarvitaan lisää osaamista. Tähän yksi ratkaisu on Lääkäriliiton ylläpitämään järjestelmään kuuluva palliatiivisen lääketieteen erityispätevyys. Sen on suorittanut tällä hetkellä 226 lääkäriä.
Lehto on tätä ohjelmaa toteuttavan Suomen palliatiivisen lääketieteen yhdistyksen koulutusvastaava ja kyseisen erityispätevyystoimikunnan puheenjohtaja.
– Perinteisesti erityispätevyyttä suorittamaan ovat hakeutuneet kokeneet lääkärit. Yleisimmät tausta-alat ovat yleislääketiede, geriatria ja syöpätaudit. Palliatiivista hoitoa toteuttamaan tarvitaan kuitenkin kipeästi lisää osaajia monelta erikoisalalta, esimerkkeinä sisätaudit ja neurologia, Lehto sanoo.
Lehto suosittelee erityispätevyyttä kaikille kliinistä työtä tekeville lääkärille, myös nuorille. Monet lääkärit joutuvat ennemmin tai myöhemmin tilanteisiin, joissa tarvitaan palliatiivista hoitoa ja taitoa kohdata kuoleva potilas. Tarvitaan paitsi oirehoidon osaamista myös taitoa antaa psykososiaalista tukea. Esimerkiksi hoitoneuvottelut potilaan ja hänen omaistensa kanssa vaativat tiedon lisäksi hyviä vuorovaikutustaitoja.
– Yksi suuri haaste on se, että lääkärin on usein vaikea tunnistaa, milloin on oikea aika tehdä palliatiivinen hoitolinjaus. On yleistä, että linjausta ei tehdä ajoissa. Tämä voi johtaa siihen, että potilasta hoidetaan hyödyttömiksi käyneillä hoidoilla ja kalliisti, väärässä paikassa väärään aikaan, Lehto toteaa.
Kuolema ei katso ikää.
– Suomessa on onneksi vain vähän kuolevia lapsia, mutta jokainen heidän tarinoistaan on melkoinen. Kuolevan lapsen ja hänen omaistensa kohtaaminen on lääkärille erityisen haastava paikka.
Lehto pitää hyvänä, että pediatrit ovat aktivoituneet ja perustaneet alaosaston Suomen palliatiivisen lääketieteen yhdistykseen.
Turun ja Oulun yliopistot muista jäljessä
Lehto pitää palliatiivisen lääketieteen erityispätevyysohjelmaa erinomaisena asiana, mutta se ei riitä. Muutakin tarvitaan.
– Palliatiivista lääketiedettä pitäisi saada enemmän jo lääkärien peruskoulutukseen. Helsingissä ja Tampereella on jo pitkään ollut palliatiivisen lääketieteen professuuri, ja hiljattain sellainen saatiin myös Itä-Suomen yliopistoon. Sen sijaan Turun ja Oulun yliopistoissa ei keskusteluista huolimatta ole vielä yhtäkään vakituista palliatiivisen lääketieteen opettajaa. Tämä on kestämätön tilanne, Lehto sanoo.
Lisäksi hänen mielestään elämän loppuvaiheen hoitoa koskevaa lainsäädäntöä pitää kehittää.
– Terveydenhuoltolakiin pitäisi ehdottomasti saada pykälä, jonka mukaan hyvinvointialueiden velvollisuus on toteuttaa hyvää palliatiivista hoitoa. Vain siten voidaan saavuttaa potilaiden alueellinen tasa-arvo.
Tarvitaanko saattohoitolakia?
Lääkäriliiton eduskuntavaalitavoitteissa 2019 nostettiin kärkeen laadukkaat saattohoitopalvelut koko väestölle.
Myös jäsenistön näkemyksiä oli kartoitettu. Vuoden 2017 alussa Lääkäriliitto teki saattohoitoa koskevan kyselyn syöpätautien, geriatrian ja keuhkosairauksien erikoislääkäreille sekä palliatiivisen hoidon erityispätevyyden suorittaneille lääkäreille. Kyselyssä keskeisimmiksi saattohoidon ongelmiksi tunnistettiin parantavasta hoidosta oireenmukaiseen hoitoon siirtymisen viivästyminen, saattohoitopaikkojen riittämättömyys ja henkilöstön osaamisvajeet. Vastaajista 71 prosenttia oli sitä mieltä, että Suomeen tulisi säätää erillinen saattohoitolaki.
Saattohoitolakia ei ole tullut, mutta liiton Eduskuntavaalitavoitteet 2023 -esitteessä ei ole saattohoidosta enää mainintaa. Onko liitto siis sitä mieltä, että hoito on nyt hyvällä tolalla?
– Emme ole sitä mieltä, että saattohoito on kaikin osin kunnossa Suomessa, vaan kehittämistä tarvitaan edelleen. Liitto pitää asiaa esillä eri foorumeilla, kertovat liiton terveyspolitiikan asiantuntijat Mervi Kattelus ja Lauri Vuorenkoski.
Saattohoitoa on käsitelty muun muassa eettisessä neuvottelukunnassa. Myös Maailman Lääkäriliitto WMA on käsitellyt asiaa. Lokakuussa päivitetyssä Venetsian julistuksessa annetaan suosituksia palliatiivisen hoidon toteuttamiseen ja koulutukseen.
Sari Kosonen
Juttu on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
