Antiikin kreikkalaisille epidemia tarkoitti oleskelua tai vierailua. Sanaa käytettiin myös Rooman keisarin vierailuista puhuttaessa, ja niitä juhlistavissa rahoissa esiintyivätkin sanat epidemía (kr.) ja adventus augusti (lat.). Epidemia saattoi merkitä jo antiikin ihmisille myös taudin oleskelua/vierailua, nosematos. Kirjalliset lähteet kertovat epideemisten tautien oireista. Moderni paleopatologia tarjoaa mahdollisuuden tunnistaa muinaisia mikrobeja vainajien jäännöksistä, joskaan tuloksena ei väistämättä ole laaja poikkitieteellinen yhteisymmärrys. Antiikin maailmassa rutoksi (latinan pestis, kreikan loimos) saatettiin kutsua monenlaisia tartuntatauteja, kuten isorokko ja pilkkukuume.
Antiikin kirjallisuudessa on jo varhain rutoksi mainittuja epidemioita. Homeroksen Iliaan alussa on kuvaus siitä, kuinka kreikkalaisiin suuttunut Apollon jumala ampuu kreikkalaisten leiriin ruttonuolia ja kuka tahansa saattaa sairastua. Sofokleen tragedia Kuningas Oidipus alkaa kohtauksella, jossa Theban kuningas Oidipus haluaa selvittää, minkä rikoksen vuoksi kaupunki on ruton riivaama. Apollon on nimittäin oraakkelin suulla ilmoittanut, että kaupungin edellisen kuninkaan kuolemaan liittyy saastainen rikos. Oidipus ryhtyy selvittämään edeltäjänsä kuningas Laioksen murhaa ja paljastuu, että hän itse onkin Laioksen murhaaja ja että hän on kuningas Laioksen ja kuningatar Iokasten poika. Kaiken lisäksi hän on naimisissa äitinsä kanssa. Ruton syy on siis jumalan viha ja hirvittävästä teosta johtuva saastaisuus (kr. miasma).
Erityisen ansiokas epidemian kuvaus on ateenalaisen historioitsija Thukydideen teoksessa Historíai (suom. Peloponnesolaissota 2,47–). Ateenan rutto (loimós) (430–426 eaa.) oli niin kauhea, että jopa muutoin kuolemaa halveksuneet spartalaiset ilmeisesti säikähtivät sitä. Roomalaisajan kuuluisia epidemioita olivat Marcus Aureliuksen aikainen niin kutsuttu Antoninuksen rutto (165–180) ja 200-luvun puolivälissä raivonnut Cyprianuksen rutto. Bysantista tunnetaan Justinianuksen rutto 500-luvulta.
Antiikin lääketieteessä kulkutaudit sivuutetaan vähin äänin, sillä vallitsevat opit eivät omaksuneet ajatusta mikro-organismeista. Sen sijaan historioitsija Thukydides esittää, että rutto levisi tartunnan kautta. Kyseessä on silminnäkijäkuvaus, sillä Thukydides sairasti taudin itsekin. Hänen mukaansa rutto lähti leviämään Pireuksesta, Ateenan satamakaupungista, ja levisi tehokkaasti, koska oli sota-aika. Maaseudulta oli paennut väestöä Ateenaa ja Pireusta yhdistävän tien suojaksi rakennettujen niin kutsuttujen Pitkien muurien suojiin.
Erityisen kiinnostava on selostus siitä, kuinka tauti vaikutti ihmisten mielialoihin ja moraaliin. Koska kuka tahansa saattoi olla kohta kuollut, ihmiset alkoivat seurata hetken haluja ja nauttia elämästä nopeasti ja perusteellisesti. Hurskautta ei kunnioitettu eikä mahdollisista rikosseuraamuksista välitetty.
Romaanissaan Rutto Albert Camus käytti lähteenään erityisesti tätä Thukydideen kuvausta, mutta sitä jäljittelivät jo Rooman kansalliskirjailija Vergilius runomittaisessa maanviljelyoppaassaan Georgica sekä roomalainen filosofi Lucretius. Hän päätti teoksensa Maailmankaikkeudesta lohduttomaan kuvaukseen Ateenan rutosta: “Nec ratio remedi communis certa dabatur, Ei saatu varmaa yleistä parannuskeinoa”.
Rutto sairastutti todellisuudessa ihmisiä 3 300 vuotta aiemmin kuin historiallisten lähteiden perusteella on oletettu. Tuoreessa tanskalaistutkimuksessa vanhimmat todisteet ruttobakteerista ihmisellä ovat peräisin pronssikaudelta noin 4 800 vuotta sitten. Arkeologiset dna-näytteet osoittavat, että pronssikaudella esiintynyt ruttobakteeri ei kyennyt selviämään hengissä kirpun ruoansulatusjärjestelmässä. Rautakauden bakteereilla oli jo geeni nimeltä ymt, joka mahdollisti ruton leviämisen kirppujen välityksellä.
Kirjoittajat:
Työryhmä Ylermi Luttinen, Antti Jääskeläinen, Arto Kivimäki, Kimmo Kemppainen, Martti Vastamäki
Toimittaja: Hannu Ollikainen
Juttu on julkaistu Lääkärilehden 5/2018 columna latina -palstalla.
