Tamperelainen yleislääketieteen erikoislääkäri Eila Rooseli pakkasi maaliskuussa laukkunsa jo seitsemännen kerran lähteäkseen Punaisen Ristin katastrofityöhön. Nyt suuntana oli Idai-syklonin tuhoalue Mosambikin Beirassa.
Heti suomalaisten tiedotusvälineiden kertoessa ensimmäisiä uutisia trooppisesta myrskystä Rooseli uumoili, että kutsu komennukselle saattaa kohta kuulua.
− Aloin seurata tilannetta Punaisen Ristin nettisivuilta ja valmistautua henkisesti mahdolliseen lähtöön. Ja pian tosiaan tuli viesti, että kiinnostuneet SPR:n rinkiin kuuluvat avustustyöntekijät voivat ilmoittautua, Rooseli kertoo.
Varsinaisiin matkavalmisteluihin jäi aikaa ainoastaan muutama päivä. Niistä viimeisen Rooseli käytti Suomen Punaisen Ristin briiffaustilaisuudessa.
− Keskeneräiset työt piti tietysti hoitaa loppuun muun lähtöhässäkän ohessa. Kiireessä vielä kirjoittelin potilaille B-lausuntoja ja tein lähetteitä.
Rooseli työskentelee nykyään yksityisellä sektorilla. Irrottautuminen lyhyellä varoitusajalla Punaisen Ristin tehtäviin on hänen mukaansa nyt hieman helpompaa kuin aiemmassa terveyskeskustyössä.
Tiimi kannustaa
Ensimmäisen komennus vuonna 2010 Haitin maanjäristysalueelle oli Rooselin mukaan käänteentekevä kokemus.
− Onneksi sain ensikertalaisena mennä osaksi rutinoitunutta tiimiä. Paluun jälkeen kaikkea tapahtunutta piti sulatella jonkin aikaa. Mutta pian tuli olo, että hitsi vieköön, kyllä minä uskallan lähteä uudelleenkin.
Henkisesti vaikein on ollut viimevuotinen avustustyöjakso Bangladeshin pakolaisleireillä. Siellä työskentelemisestä erityisen haastavaa teki lapsipotilaiden valtava määrä.
− Pieniä vauvoja niukoin resurssein hoitaessa tuli usein riittämättömyyden tunne: pystynkö ja osaanko. Mutta silloin tiimi aina kannusti, että me kuitenkin voimme tarjota niissä oloissa parasta hoitoa.
Rooselin mukaan potilaiden akuuttien vammojen laatu vaihtelee jonkin verran erilaisissa katastrofeissa. Mosambikissa hoidettavana on luultavasti aivan alkuvaiheessa ollut esimerkiksi ruhjeita ja haavoja.
− Mutta hyvin pian selvästi suurimmaksi uhaksi nousevat saastuneen tulvaveden levittämät tartuntataudit, kuten malaria ja kolera. Myös erilaiset ihosairaudet ja infektiot yleistyvät kosteissa ja epähygienisissä oloissa.
Rooseli muistuttaa, että katastrofin keskelläkin tarvitaan tavanomaiseen tapaan esimerkiksi apua synnytyksiin ja hoitoa pitkäaikaissairauksiin.
Luovuus käytössä
Mikä sitten vetää suomalaislääkärin kerran toisensa jälkeen avustustyöhön?
− Siellä omat rajat tulevat vastaan aivan eri tavalla kuin Suomessa. Jatkuvasti täytyy venyttää omaa ammattitaitoa ja kekseliäisyyttä äärimmilleen. Sellainen on rankkaa mutta totta kai myös palkitsevaa, Rooseli pohtii.
Luovuuttakin tarvitaan. Rooseli kertoo esimerkiksi, kuinka yhdessä teknikoiden kanssa loihdittiin kerran kynästä ja rautalangasta instrumentti lapsen korvaan menneen herneen poistamiseksi.
Muutoinkin avustustiimissä kavereista pidetään huolta. Kun joku työntekijöistä alkaa selkeästi olla uuvuksissa, muut ohjaavat hänet lepäämään.
Rooselin mukaan omat epäilykset yleislääketieteen osaamisen hyödyllisyydestä katastrofityössä kaikkosivat heti ensimmäisellä komennuksella.
− Olin luullut, että tarvetta on lähinnä kirurgeille. Mutta me yleislääkärithän pystymme auttamaan hyvin laajasti.
Rooseli rohkaisee kollegoita hakeutumaan Punaisen Ristin koulutuksiin, jos vain ajatus avustustyöhön lähtemisestä kiinnostaa. Hänen mukaansa jo kurssin aikana yleensä alkaa hahmottua, voisiko katastrofityö todella sopia itselle.
− Ja vähintään voi lahjoittaa rahaa Punaisen Ristin katastrofityöhön. Sekin on oikeasti tärkeä tapa auttaa.
Yleislääkäreitä kaivataan rinkiin jatkuvasti
Katastrofiavun suunnittelija Jari Koiranen SPR:stä vahvistaa, että yleislääkäreitä ja esimerkiksi gynekologeja kaivataan rinkiin jatkuvasti.
− Ja yleiskirurgian erikoislääkärihän olisi aivan loistava koulutus avustustyössä. Moni lääketieteen ammattilainen on nykyään keskittynyt tiettyyn, hyvin tarkasti rajattuun alueeseen. Tämän vuoksi monen on myös vaikea päästä irrottautumaan arkityöstä nopeasti, sillä sijaista ei niin vain löydykään.
Useissa kohteissa itsekin työskennellyt Koiranen korostaa, ettei avustustyöntekijöiltä odoteta ihmeellisiä sankaritekoja.
− Todellisia sankareita ovat paikalliset ihmiset. Meidän tehtävämme on antaa buusti ja auttaa heidän terveydenhuoltonsa uudelleen käyntiin.
Koirasen mukaan komennukset ovat auttaneet arvostamaan omaa kotimaata.
− Katastrofialueelta palattua ei jaksa hermostua, vaikka bussi olisi myöhässä tai oma suosikkimaito loppunut kaupasta.
Kirjoittaja
Mari Vehmanen
toimittaja
Kuvat
Laura Vesa ja Jussi Helttunen
Artikkeli on julkaistu alun perin Lääkärilehdessä 15-16/2019.
