Aivan näinä päivinä odottelen toisen lapseni syntymistä. Vaikka olenkin synnytyksen suhteen tiedollisesti vakaalla pohjalla, halusin silti vielä perehtyä itse tapahtuman toisenlaiseen puoleen. Marssin lähikirjastoon, jonka hyllyssä oli vähintään metrin verran synnytykseen liittyvää kirjallisuutta, enkä nyt puhu mistään oppikirjoista. Aihe ilmeisesti kiinnostaa! Valitsin asiallisimman näköisen opuksen ja lainasin sen.
Päädyin kirjan kanssa lukumatkalle, joka tuntui lähinnä huolestuttavalta. Kirjassa annetaan kyllä hyvä kuva synnytyksen kulusta ja esitellään varsin kattavasti lääkkeettömiä kivunlievityskeinoja. Siinä myös rohkaistaan naisia ottamaan aktiivisempi rooli omassa synnytyksessään – hienoa, tälle kaikelle synnytyssairaalan henkilökunta varmasti taputtaa käsiään! Nämä ajatukset on kuitenkin kääritty asenteeseen, joka on omiaan herättämään huolta ainakin ensisynnyttäjissä.
Kirjoittaja, suomalainen kätilö, esittelee kirjassa laajalti muun muassa kotisynnytystä ja kertoo sen eduista. Kirjassa on sitaatti synnyttäjältä, joka kertoo valinneensa kotisynnytyksen, koska ”pelkäsi eniten sektiota ja seuraavaksi eniten erilaisia toimenpiteitä, piuhoja ja rajoituksia liikkua ja syödä”.
Itse pelkään eniten omaa tai lapseni kuolemaa tai vakavaa vammautumista mahdollisen komplikaation seurauksena, ja sen vuoksi synnytän ilolla yliopistosairaalassa. Niissä osissa maailmaa, missä lapsi- ja äitiyskuolleisuus on edelleen merkittävä, tehdään työtä sen eteen että synnyttäjät saataisiin sairaalaan. Meillä taas jotkut, jopa alan ammattilaiset, tekevät työtä päinvastaiseen suuntaan.
Kirjasta välittyy ajoittain suorastaan vihamielinen asenne lääketiedettä kohtaan. Lääketieteen katsotaan olevan jotakin luonnotonta, jolla puututaan väkisin maailman luonnollisimman tapahtuman kulkuun. Rivien välistä voi saada sen käsityksen, että sairaala on täynnä henkilökuntaa, joka odottaa, että pääsisi yllättämään pahaa-aavistamattoman synnyttäjän jollakin toimenpiteellä.
On aivan totta, että useimmat synnytykset etenevät parhaiten ilman puuttumista. Kuitenkin on hyvä myös muistaa, että osa näistä toimenpiteistä on johtanut siihen, että äitiys- ja lapsikuolleisuus on meillä maailman pienimpiä.
Haluaisin pystyä yhdistämään tällaisten kirjojen välittämän tiedon lääketieteen kanssa. Aktiivinen synnyttäjä (tai kuka tahansa potilas) ei ole uhka lääketieteelle, vaan hyvän hoidon paras voimavara, joka tulisi valjastaa täyteen potentiaaliin.
Roolien olisi kuitenkin hyvä olla tiedossa jo etukäteen: Lääkäri tarjoaa tutkittua, tieteelliseen näyttöön perustuvaa tietoa – muuta hän ei voi suositella. Potilaan tulee kertoa avoimesti toiveistaan ja mahdollisista muista käytössä olevista hoidoista, jotta varmistetaan, etteivät ne ole ristiriidassa lääketieteellisen hoidon kanssa. Ei tämä ole mahdotonta, se vain vaatii kaikilta osapuolilta avointa mieltä ja molemminpuolista kunnioitusta.
Lukukokemukseni jälkeenkin lähden siis rauhallisin mielin sairaalaan synnyttämään. Olen poiminut kirjasta itselleni hyödyllisen tiedon, ja vaikken vieläkään voi nauramatta puhua ”synnytyslaulusta” (joka tuo mieleeni valaslaulun ja panhuilumusiikin yhdistelmän), uskon silti vakaasti sen hyödyllisyyteen. Tiedän olevani hyvissä käsissä, enkä pelkää että kliininen ympäristö rikkoo kehoni luonnollisen viisauden synnytystapahtuman suhteen. En myöskään pelkää synnytyssalin käytävillä vaanivaa toimenpidejanoista synnytyslääkäriä. Toivon kaikille potilaille ja kanssasynnyttäjille osallistuvaa ja aktiivista otetta – sekä tiukkaa lähdekritiikkiä.
Lue myös:
Tupakointi raskauden aikana tulee lapselle kalliiksi
Synnytyspelon hoito
Sohvi Mäntykoski
Kirjoittaja on tamperelainen yleislääkäri.
Kuvituskuva:
Panthermedia
