”ADHD – diagnosointi, hoito ja hyvä arki” on ensimmäisiä suomenkielisiä kehityksellisten neuropsykiatristen häiriöiden aihepiiriä käsitteleviä teoksia. Kirja on helppolukuinen ja tarjoaa runsaasti käytännönläheistä tietoa ADHD:sta.
Alan asiantuntijat kuvaavat ADHD:n ilmentymistä ja interventioita eri ikäkausina. Painopiste on ensisijaisesti psykososiaalisissa kuntoutusmuodoissa. Kirja tarjoaa ajankohtaista tietoa lapseen ja perheeseen kohdistuvista lääkkeettömistä tukimuodoista mm. kasvatuksellista ja sosiologista näkökulmaa hyödyntäen. Neuropsykiatrinen valmennus (coaching) on keskeinen kuntoutusmenetelmä, jota olisi voinut käsitellä kenties hiukan laajemminkin.
Lasten ja nuorten diagnostiikkaa käsittelevä osio pohjautuu tuoreeseen Käypä hoito -suosituksen päivitykseen vuodelta 2012. Lääkehoitoa käsittelevät osiot sisältävät kliinisessä neuropsykiatriassa yleisesti hyväksytyt käytännöt ja tarjoavat hyvän kokonaiskuvan ADHD:n hoidossa käytetyistä lääkkeistä.
Aikuisten ADHD:n palvelujärjestelmästä ja hoitoketjuista on käytännössä tarjolla vain vähän tietoa, mahdollisesti johtuen toistaiseksi vajavaisesti hoitojärjestelmässä resursoidusta sairaudesta sekä aikuisten diagnoosikäytäntöjen ja hoitoprosessien vaihtelusta. Aikuisten ADHD-diagnostiikkaa, lääketieteellistä hoitoa ja kuntoutusta käsittelevä osio on sisällöltään ajanmukainen, joskin melko suppea. Kirja tarjoaa silti selkeää perustietoa ADHD:n tutkimisesta ja hoidosta aikuisilla.
Useiden kirjoittajien takia teos kärsii rakenteellisesti eri osioissa esiintyvistä päällekkäisyyksistä sekä samaa aihekokonaisuutta koskevista erilaisista näkökulmista ja arvioista eri osissa kirjaa. Pohdinta, kansainvälisen tutkimustiedon päivittäminen ja vertailu oman maamme käytäntöihin olisi lisännyt kirjan merkitystä myös tutkijoita ja terveyspalvelujen suunnittelijoita ajatellen.
Monet ADHD:n kuntoutusmuodot, kuten vertaistuki, pohjaavat erityisesti kokemukselliseen tietoon, joka on kirjan ehdoton vahvuus. Kirja lisää opettajien ADHD-oppilastuntemusta ja esittelee perusteltuja näkemyksiä lasten ja nuorten koulunkäyntiin liittyvistä tukitoimista. Teosta voi suositella erityisesti opettajille ja kasvatusalan ammattilaisille.
ADHD:ta kuntouttaville tahoille kirja luo haasteen tuomalla esiin laajan yksilöllistä tarvetta korostavan kuntoutuskentän ja siten tarpeen arvioida ADHD:n hoidon tuloksellisuutta suomalaisissa väestö- ja potilasaineistoissa. Teosta voi lisäksi suositella ADHD-oireyhtymää sairastavien lasten vanhemmille, jotka kaipaavat neuvoja siitä, miten tukea lasta ja nuorta. Kirja sisältää myös kokemuspuheenvuoroja, joten se soveltuu hyvin ADHD:ta itse sairastavalle nuorelle tai aikuiselle.
Mervi Juusola on toimittaja, neuropsykiatrinen valmentaja, taideterapeutti, kouluttaja ja työnohjaaja, joka johtaa myös terapia- ja valmennuskeskusta. Levottomat aivot on hänen kolmas kasvatusaiheinen kirjansa.
Kirjan perusviesti on kiteytettävissä ajatukseen kokonaisesta ihmisestä vahvuuksineen ja heikkouksineen pelkän diagnoosin sijasta. Lääkäreitä ja muita asiantuntijoita moititaan siitä, että me päädymme liian usein ”ohueen tulkintaan” ja stereotypioihin esimerkiksi ”ADHD-lapsesta” kuuntelematta potilaan koko tarinaa. Joskus myöskään uupuneet vanhemmat eivät enää huomaa lapsensa vahvuuksia. Tätä näkökulmaa tukee myös tuore leimaava mediakeskustelu ”Asperger-henkilöistä” kohua aiheuttaneiden joukkosurmien tekijöinä. Positiivisempina stereotypioina Juusola muistuttaa useiden ADHD-diagnoosin saaneiden luovuudesta ja idearikkaudesta, ja Aspergerin diagnoosikriteereihinkin kuuluvasta jonkin aiheen perusteellisesta hallinnasta.
Teoksen vahvuus on sen käytännönläheinen, myönteiseen ajatteluun ja toimintaan kannustava ote. Juusola kirjoittaa sujuvasti, ja tiukkaa asiasisältöä elävöittävät useat potilaiden ja heidän omaistensa tarinat.
Kirjoittaja tarjoaa helposti toteutettavia konsteja arkea helpottamaan: lapsi kuuntelee paremmin, jos aikuinen menee hänen lähelleen ja kyykistyy hänen tasolleen. Nuoruusikäisten opiskelumotivaatiota voi todistetusti parantaa lisäämällä toimintaa, mm. Juusolan ja hänen asiakkaidensa mainitsemilla joustavan perusopetuksen ja omaura-luokan avulla. Kirjassa on myös useita harjoituksia, joita niin ammattilainen kuin maallikkokin voi itsekseen työstää ratkaisukeskeisen terapian hengessä.
Suurin kummallisuus odottaa lukijaa aivan kirjan lopussa. Juusola neuvoo fiksusti välttämään turhaa sokeria ja vehnäjauhoa, mutta sitten: ”Viisi kuppia vihreää teetä ja kahdeksan lasia vettä päivässä puhdistaa ja vahvistaa elimistöäsi tehokkaasti.” Vesi ei kyllä vahvista ketään, ja elimistön ”puhdistaminenkin” on lääketieteen näkökulmasta humpuukia. Tämä ohje voi orjallisesti noudatettuna olla jopa vaarallinen, kuten useat sairaalaan nestetasapainon häiriössä joutuneet missit todistavat. Erikoista onkin, ettei Juusola ole pyytänyt kirjansa oikolukijaksi ainoatakaan lääkäriä, vaikka aihe on näinkin lääketieteellinen.
Kokonaisuutena Juusolan teos on miellyttävää luettavaa. Pieneen kirjaan on saatu mahtumaan aimo annos sekä kovaa dataa että sitä tukevaa käytännön kokemusta. Jos tuon yllä mainitun lauseen saisi pois, suosittelisin kirjaa kriittisten ammattilaisten lisäksi myös ADHD- ja Asperger-lasten vanhemmille.
Maahanmuuton vaikutusta lasten ja nuorten kehitykseen valotetaan kirjan parissa ensimmäisessä artikkelissa kuvaamalla ulkomaalaistaustaisten lasten ja nuorten sopeutumista Pohjois-Amerikan mantereen kouluihin. Kokemukset osoittavat, että opettajien on osattava tulkita siirtolaislasten käyttäytymisen muotoja lasten omasta kulttuurista käsin, ja että lapsilla on yleensä vahva tarve sopeutua uusiin olosuhteisiin. Menestymisen halu on niin vahva, että maahanmuuttajat menestyvät toisinaan paremmin kuin kotimaassaan aina asuneet ikätoverinsa. Tästä huolimatta koulun olisi pystyttävä vastaamaan maahanmuuttajanuorten yksilöllisiin sosiaalisiin ja emotionaalisiin tarpeisiin.
Kirjan muut artikkelit kuvaavat eurooppalaisten sekä afrikkalaisten lasten ja nuorten sopeutumisstrategioita ja vastaanottavan yhteiskunnan vaikutusta psykologisiin ja sosiokulttuurisiin sopeutumisprosesseihin. Sopeutuminen onnistuu parhaiten sellaisissa vastaanottajamaissa, joissa maahanmuuttajien asuttamisella on pitkä historia ja joissa he muodostavat jo suuren yhteisön.
Parhaiten kirjan otsikkoa vastaa viimeinen artikkeli, jossa kuvataan maahanmuuttoprosessin aikana perheistään eroon joutuneiden lasten, nuorten ja heidän perheidensä reaktioita. Ero aiheuttaa ahdistusta, masennusta ja vihan tunteita, joiden toivotaan katoavan perheenjäsenten kohdatessa jälleen toisensa. Odotetun onnellisen yhdessäolon sijasta saattaa kuitenkin syntyä auktoriteettiristiriitoja ja luottamuspulaa vanhempien ja lasten välillä.
Lasten joutuminen eroon vanhemmistaan on valtava ongelma erityisesti USA:ssa, josta karkotetaan vuosittain 400 000 laittomasti maahan tullutta aikuista ja heidän jäljiltään maahan jää tuhansia psyykkisesti riskialttiita lapsia ilman lähiomaista.
Kirjan pyrkimyksenä on ollut tarjota monipuolinen näkemys akkulturaation prosesseista. Artikkelien aihepiiri onkin muodostunut niin laajaksi, että suomalaisen lukijan on vaikea löytää kiinnostavaa fokusta. Tutkimusten kohteena olleiden lasten ja nuorten ikärakenne sekä etninen tausta vaihtelevat suuresti, ja hyvinvointia kuvaavat mittaristot keskittyvät ulkonaisiin menestyksen merkkeihin, kuten koulunumeroihin, ottamatta huomioon lapsen sisäisiä psykologisia tekijöitä.
Kirjassa ei ole esitelty lapsen ja nuoren psykologisen kehityksen teoreettista viitekehystä, joka auttaisi vertailemaan artikkeleita toisiinsa. Puutteena voi pitää myös sitä, että tutkimustuloksissa ei mainita maahanmuuton syitä. Lapsen ja nuoren kehityksen kannalta on aivan eri asia lähteä pakomatkalle sotaa käyvästä maasta kuin etsiä perheen kanssa taloudellisesti parempia olosuhteita.
Teoksen annista nauttinevat eniten alan tutkijat, jotka arvostavat artikkelien tieteellisyyteen pyrkivää otetta. Ruohonjuuritasolla toimiva käytännön työntekijä jää sen sijaan edelleenkin pohtimaan maahanmuuttoon liittyvien ilmiöiden moninaisuutta sekä yksilötason ongelmien ja ratkaisujen vaikeutta.
Lasten ja nuorten terveyden edistämisen parissa aktiivisesti toiminut Elina Hermanson on koonnut mittavan määrän tietoa pokkarin muotoon. Kotineuvola perustuu viitisen vuotta sitten ilmestyneeseen Lapsiperheen omaan kirjaan. Kotineuvolan terveysaiheet kiinnostavat kaikkia lasta odottavia ja tuoreita vanhempia. Ajantasaiseksi päivitetty tieto voi olla uutta myös kokeneille neuvola-asiakkaille, isovanhemmille sekä muille lasten ja lapsiperheiden parissa työskenteleville.
Kirjassa kerrotaan lapsen kehityksestä eri ikäkausina, ravitsemuksesta ja terveydenhoidosta sekä annetaan vastauksia tavallisimpiin neuvolassa esitettäviin kysymyksiin. Kieli on helppolukuista ja lukemista keventämään on käytetty tietolaatikoita ja muita painetun tekstin keinoja. Kuvien käytön sijasta on kerrottu asioista myös lapsen tai vanhemman äänellä.
Pelkkään terveysneuvontaan ei kirjassa rajoituta, vaan vanhemmuutta, vuorovaikutusta ja kasvatukseen liittyviä asioita pohditaan monipuolisesti. Seurantaa ja seulontaa neuvolassa -luvussa kerrotaan miten lasten terveysseuranta on neuvolatyössä ohjeistettu. Lisäksi selvitetään, mitä terveydenhoitajan tai lääkärin tekemillä tutkimuksilla halutaan tietää. Rokotusohjelmaa ja rokotteisiin liittyvää tietoa esitellään yksityiskohtaisesti.
Kirjan viimeisessä luvussa avataan mutkikasta ja alueellisesti vaihtelevaa palveluverkkoa, millä pyritään helpottamaan tarvittavan avun löytymistä.
Kotineuvola sisältää luotettavaa tietoa lasten terveydestä ja neuvolaseurannasta. Helppolukuisuutensa ja pienen kokonsa ansiosta teos soveltuu lasta odottavien ja pikkulasten vanhempien luettavaksi. Tietoa neuvolaseurannasta kaipaavat myös monet ulkomailla asuvat suomalaisperheet.
Netin käyttö on epäilemättä nykyvanhemmille tavallisin tapa etsiä tietoa terveyteenkin liittyvistä asioista. Netin kautta avautuu oma ihmeellinen maailmansa, missä eri käsityksistä käydään myös kovia kiistoja. Siksi onkin tärkeää, että tämä kirja löytyy Duodecimin terveyskirjastosta.
