”Ajoin töistä tullessani pyörällä ilman kypärää ja kaaduin. En muista onnettomuudesta mitään. Ambulanssin soittaneet ohikulkijat olivat kuulemma sanoneet, että tuollaisen jälkeen ei varmaan jää henkiin.
Tutkimukset paljastivat, että minulla oli kolme kallonmurtumaa ja lukin- sekä kovakallonalainen verenvuoto.
En oikeastaan tiedä, onko minulla oikeita muistikuvia sairaala-ajasta. Kolme kuukautta onnettomuuden jälkeen oli hyvin hämärää aikaa. Kyselin kuulemma jatkuvasti, milloin pääsen kotiin ja voin mennä jälleen töihin.
”Kiireen vuoksi vastaanotolla ei ehdi kertoa, minkälaista vammautuneen arki oikeasti on.”
Arjen hankaluus alkoi paljastua, kun vihdoin kotiuduin. Kivut olivat kovat, ja särkylääkkeitä kului runsaasti. Asun yksin ja tarvitsin apua monissa asioissa, jotka olin ennen hoitanut itsenäisesti. Oikea käsi oli poissa pelistä yhdeksän kuukautta. Avun pyytäminen on ollut vaikeaa tällaiselle ihmiselle, joka oli ennen aktiivinen ja pärjäävä.
Tiedot solmussa
Diagnoosi tuli suurena yllätyksenä. Minulle ei kerrottu sairaalassa aivovammasta. Tiesin kyllä, että olin loukkaantunut pahasti, murtanut solisluuni ja oikea käteni ei toiminut kunnolla. Sain myöhemmin epikriisin kotiin ja ihmettelin, mistä aivovammasta siinä oikein puhutaan.
Jonkinlainen tietopaketti vammoista olisi ollut hyvä saada sairaalassa ennen kotiutusta. Luulin silloin pääseväni takaisin opettajan työhöni, kun solisluu paranee ja pystyn kirjoittamaan taululle.
Tiedon kulussa on ollut monia ongelmia. Solisluuta jouduttiin leikkaamaan kaksi kertaa. Fysiatrian osastolla ei tiedetty aivovammastani, kun olin siellä solisluuvamman vuoksi. En kuulemma tarvinnut taksikyytiä kotiin, koska minulla oli pelkkä vamma solisluussa. Sain perusteellisesti tietoa vammoistani ja kuntoutusmahdollisuuksista vasta myöhemmin kuntoutusohjaajalta.
Kiireiset lääkärit
Lääkärin vastaanotolla on ollut useimmiten kiireinen tunnelma. Silloin helposti unohtuu asioita, joita oli tarkoitus kysyä lääkäriltä. Kiire saattaa vaikuttaa myös niin, ettei lopulta uskalla sanoa oikein mitään lääkärille.
Kerran lääkäri kysyi, mikä annostus on kuntoutuskeskuksessa muutetussa lääkkeessäni. Minulla oli vastaanotolla mukana mappi, josta sanoin katsovani tiedon. Lääkäri tiuskaisi, että älä selaa mappia, etkö muista annostusta. Vastaisin, etten muista, mutta tieto varmaan löytyy myös Kanta-palvelusta. Lääkäri puolestaan sanoi, ettei hän ehdi käyttää palvelua, koska se on niin hidas.
Olen miettinyt, mitä pitäisi vastata, kun lääkäri kysyy kuulumisia. Tämän kysymyksen jälkeen lääkäri on todennut, että näytän toipuneen hyvin. Aivovamma ei kuitenkaan näy päällepäin.
Kiireen vuoksi vastaanotolla ei ehdi kertoa, minkälaista vammautuneen arki oikeasti on. Kun roskia viedessä usein kaatuu ja reppua ei saa laitettua selkään. Kaupungin ihmisvilinässä pitää käyttää korvatulppia ääniherkkyyden vuoksi. Joskus pelkkä kellon ääni vie keskittymiskyvyn ja asiat unohtuvat. Lääkärin pitäisi saada kokonaiskuva potilaan tilanteesta.
Yksi asia päivässä riittää
Arki on selviämistä päivästä toiseen. On pelattava niillä korteilla, jotka on annettu. Vammautumisesta ei voi taistella itseään terveeksi, eikä sisukaan auta.
Aivovamma aiheuttaa kovaa fatiikkia ja pääsärkyä, tasapaino-ongelmia, aloitekyvyn heikentymistä sekä tunteiden säätelyn ja hallinnan vaikeuksia. Minulla on myös unettomuutta. Joinakin päivinä totean jo aamukahvin jälkeen, etten tänään jaksa paljon mitään. Olenkin päättänyt tehdä yhden asian päivässä. Joskus se on kirjastossa käynti, toisinaan ystävän tapaaminen.
Kognitiiviset taidot, kuten kielitaito ja tietokoneen käytön taito, ovat säilyneet. Aivovamma ei ole älyvamma.
Työ oli minulle hyvin tärkeää. Nautin suuresti opettajana työskentelystä Savon ammatti- ja aikuisopistossa. Kuntoutuskurssilla selvisi, etten pysty koskaan palamaan työhöni. Joudun työkyvyttömyyseläkkeelle 52-vuotiaana. Työstä luopuminen on ollut varmasti haasteellisinta vammautumisessa.
Olen ollut mukana perustamassa Itä-Suomen aivovammayhdistystä ja toimin nykyään sen hallituksessa. Saan järjestötoiminnasta ja vertaistuesta paljon voimaa.
Olen pitänyt kokemuspuheenvuoroja terveydenhuollon ammattilaisille ja kertonut kouluissa pyöräilykypärän käytön tärkeydestä. Toivon, ettei kenellekään käy kuten minulle.”
Ulla Toikkanen
Juttu on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
