Sen piti olla ihan tavallinen työpäivä heinäkuussa yli neljä vuotta sitten. Keuruun kaupungin kulttuurista vastaavalla vapaa-aikasihteerillä Virva Aspilla oli takanaan vuoden kiireisin viikko. Hän tunsi olonsa flunssaiseksi, ja jo useana päivänä vaivannut pääsärky jatkui hänen ajaessaan töistä kotiin.
Asp päätti kastella kukkia pihalla tultuaan kotiin, muttei yllättäen löytänyt vesihanaa ja kukkapenkkiä.
– Kova pahoinvointi alkoi tullessani takaisin sisälle. Huomasin äkkiä, että vasemman käden peukalo liikkui ihan omia aikojaan ja kaikki voimani olivat hävinneet muutamassa sekunnissa vasemmalta puolelta. Sanoin miehelleni, että soita äkkiä ambulanssi, minulla on aivoinfarkti tai aivoverenvuoto, hän kertaa tapahtumia.
Ambulanssissa todettiin, että Aspin vasen puoli oli halvaantunut. Asp pääsi Jyväskylän keskussairaalaan alle tunnissa. Hän ei tuntenut pelkoa, vaan ajatteli elävänsä kuin television sairaalasarjoissa.
– Äkkiä ympärilläni pyöri iso joukko ihmisiä, joista jokainen tiesi tehtävänsä. Hoitotoimet käynnistyivät uskomattoman tehokkaasti. Tietokonetomografia kertoi, että aivojen oikeassa keskivaltimossa oli tukos. Liuotushoito aloitettiin välittömästi.
Tiedon saaminen takkuili
Virva Asp oli sairaalassa kaksi viikkoa, ensin teho- ja valvontaosastoilla ja myöhemmin neurologisella osastolla. Aivoinfarktin hoitoketju toimi hänen mielestään erinomaisesti, mutta henkilökunnalla ei tuntunut olevan tarpeeksi aikaa kertoa sairaudesta ja hoitotoimista.
– Aivoinfarkti tuli minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta. Äkkiä olin järjestelmässä, jossa minua vietiin toimenpiteestä toiseen ja tutkittiin tiettyjen kaavojen mukaan. Monenlaisia kysymyksiä nousi mieleeni ja olisin halunnut saada tietoa sairaudestani ja sen ennusteesta. Omaisillenikaan ei kerrottu, millaisesta sairaudesta on kyse.
Virva Asp sai sentään yhden esitteen lähtiessään sairaalasta.
– Kyllä minua nauratti, sillä esitteen nimi oli Halukin halvaantuu. Ajattelin, että tällaista olisin vähiten kaivannut.
Kadotettu itsemääräämisoikeus
Asp koki menettäneensä sairaalassa itsemääräämisoikeutensa. Kenelläkään ei ollut aikaa kysyä, mitä hän ajatteli ja tunsi. Myös potilastovereiden tilanteet askarruttivat mieltä.
– Vieressä olevalta potilaalta oli mennyt puhekyky, ja hän yritti kovasti puhua silmillään. Koska meillä ei ollut yhteistä kieltä, hieroimme hyvänhajuista voidetta toistemme kasvoihin. Tämä oli myös keino yrittää säilyttää naisellisuus ja jonkinlainen itsemääräämisoikeus laitoksessa.
Välillä Aspille tuli mieleen, että aivoinfarktin saaneita pidetään hidasälyisinä. Sairaalassa ei hänen mukaansa uskottu, että potilas voisi ymmärtää omia asioitaan.
– Sain teho-osastolla aamulla kahvia ja leipää. Siirryin samana päivänä neurologiselle osastolle, jossa sanottiin, etten saa syödä kolmeen päivään mitään, jos on nielemisongelmia. Kukaan ei uskonut, kun yritin vakuuttaa, ettei minulla ole näitä pulmia ja söin jo aamupalaa.
Aspin mielestä terveydenhuoltoon pitäisikin saada nykyistä enemmän maalaisjärkeä.
Äkkiä ylös sängystä
Virva Asp ajatteli ensin, että hän on ennallaan parin kuukauden päästä, kunhan vain pääsee sängystä jaloilleen. Hän oli tyytyväinen, että teho-osaston neurologi kertoi tosiasiat suoraan.
– Hänen mukaansa vointini näytti edistyvän hyvin, kun jalka alkoi liikkua. Silti minun ei kannattanut luulla, että voisin mennä töihin parin kuukauden päästä.
Neurologi totesi, ettei työkyvyn palautumisesta ylipäänsä ollut takeita. Virva Asp ymmärsikin vähitellen, että halvaantuminen merkitsee muutakin kuin liikuntakyvyn menetystä ja kuntoutuminen kestää kauan.
Neuropsykologisten testien tulokset olivat järkytys. Niiden mukaan Aspilla oli puutteita lyhytkestoisessa muistissa, konstruktiivisessa päättelykyvyssä, visuospatiaalisessa hahmotuksessa ja tarkkaavuudessa. Kykyprofiili puolestaan kertoi, että hän oli lahjakkaan tasolla yleistiedoissa ja verbaalisissa taidoissa.
– Sain aikaiseksi vain kolme sivua, kun minun piti piirtää neliö. Oli kauheaa tajuta testien jälkeen, etten ole ennallani.
Elämisen vimma iski
Virva Asp päätti jo sairaalassa, ettei jää pitkäksi aikaa makaamaan aloilleen. Kotiuduttuaan hän ei kyennyt hahmottamaan vasenta puolta ja törmäili aluksi pöydänkulmiin. Kova elämisen vimma pisti hänet liikkeelle.
– Ryhdyin jumppaamaan sairaalassa kättä ja jalkaa heti kun pystyin. Kotona toipuminen lähti kunnolla käyntiin. Sain rauhassa törmäillä ja tehdä asioita omalla tavallani. Kävin myös kampaajalla ja alennusmyynneissä, kun jalat alkoivat kantaa.
Arki alkoi vähitellen sujua, eikä suurempia haavereita sattunut. Virva Aspin vasen käsi tosin eli ihan omaa elämäänsä. Käsi saattoi kohota pään yläpuolelle syödessä tai mennä sivuun toisen henkilön lautaselle. Asp ei kuitenkaan antanut pienten ongelmien haitata. Kolmen viikon kuluttua kotiutumisesta hän otti painepesurin ja lähti pesemään mattoja.
Tukea työterveyshuollosta ja kuntoutuksesta
Asp alkoi pelätä halvaantuvansa uudestaan, kun fyysiset oireet alkoivat helpottaa. Hän laittoi herätyskellon soimaan yöllä kahden tunnin välein ja testasi kuntoaan. Virva Asp uskoo sairastaneensa myös masennuksen, vaikkei tunnistanutkaan silloin oireita.
– Masennuksen kaltaiset oireet kuuluivat mielestäni paranemisprosessiin.
Suorituskeskeistä elämää elänyt Asp oli poissa töistä yli vuoden. Hän kävi puoli vuotta neuropsykologisessa avokuntoutuksessa, joka rankkuudessaan tuntui loputtomalta matematiikan tunnilta. Asp huomasi silti viikoittain, että neuropsykologiset tehtävät sujuivat koko ajan paremmin.
Syksyllä Aspille alkoi tulla kovia pelkotiloja ja paniikkikohtauksia, jotka johtuivat aistiyliherkkyydestä. Hän ei oikein pystynyt kävelemään kaupungilla, koska autojen äänet ja ihmisvilinä laukaisivat kohtaukset. Sopiva lääkitys onneksi löytyi.
Virva Asp halusi palata entiseen työhönsä ja tehdä heti täyttä työviikkoa. Tuttu työyhteisö tuki Aspin töihin palaamista. Hän sai myös paljon apua keskusteluista työterveyslääkärin ja -hoitajan sekä neuropsykologin kanssa.
– Työterveyshuolto piti minusta todella hyvää huolta koko sairauslomani ajan ja palattuani töihin.
Elämänhallinta parani
Aspin ajanlasku muuttui: nykyään hän jakaa elämänsä kauteen ennen aivoinfarktia ja sairauden jälkeiseen aikaan. Asp tuntee olevansa nyt kokonaisempi ja terveempi ihminen kuin ennen aivoinfarktia.
– Sairaus avasi minulle aivan uusia näkökulmia ja vapautti minua. Mieleni voi nykyisin erittäin hyvin. En ota enää paineita turhista ja epäolennaisista asioista.
Asp on vakuuttunut siitä, että jatkuva stressi on ihmiselle erittäin haitallista. Hänellä oli aikaisemmin taipumus ahnehtia liikaa töitä, ja hän oli todella uupunut ennen sairastumistaan.
– Asumme metsän keskellä Asuntajärven rannalla. Rentoudun katselemalla luontoa ja vain oleilemalla. Nykyään tiedän jaksamiseni rajat, vaikka työ on minulle edelleen sekä harrastus että elämäntapa.
Lue lisää aivoinfarktista täältä.
Katso videoilta, miltä aivoinfarktin oireet voivat näyttää ja minkälaista liuotushoito on.
Kirjoittanut:
Ulla Toikkanen
toimittaja
Kuva:
Esko Soini
