Psykiatriassa addiktioita on perinteisesti jäsennetty neurobiologisen hedonismin muotoina, eräänlaisina lyhytnäköisinä nautintopyrkimyksinä.
Vallalla on ajatus, jonka mukaan päihteen psykoaktiiviset ainesosat valtaavat käyttäjänsä ”palkitsemisjärjestelmät” ja aiheuttavat aivoissa neuroadaptiivisia muutoksia, jotka vahvistavat taipumusta toistaa kyseisen aineen käyttöön johtanutta käytöstä. Päihteen psykoaktiivisten ainesosien ajatellaan siis saavan aikaan ja vakiinnuttavan addiktiivista käytöstä. Vastaavasti arkikielessä useista huumausaineista puhutaan ”addiktiivisina”.
Kun päihdeaine itse jäsentyy addiktion pohjimmaisena syynä ja ylläpitäjänä, näyttäytyvät psykologiset tekijät toissijaisina.
Vallitsevaa käsitystä tukevat psykiatriset luokittelujärjestelmät DSM ja ICD, jotka käsittelevät addiktioita lähes yksinomaan suhteessa erinäisiin psykoaktiivisiin aineisiin ja määrittävät addiktiot näiden kautta. Kunkin psykoaktiivisen aineen kohdalla aineriippuvaisuudelle annetaan omat diagnostiset kriteerinsä.
Psykologiset ulottuvuudet näkyviin
Rajautuminen aineriippuvuuksiin vahvistaa merkittävästi vallitsevaa näkemystä addiktion ulkoisesta syystä. Vaarana on, että psykologiset tekijät jäävät tällöin huomiotta ja aineettomia addiktioita koskeva ymmärrys vääristyy.
Huumausaineiden kohdalla riippuvuuden on luontevaa ajatella johtuvan päihteen psykoaktiivisista ainesosista itsestään; sen sijaan aineettomat addiktiot – kuten peliaddiktio tai nettiaddiktio – eivät samalla ilmeisyydellä selity pelien tai internetin ominaisuuksilla. Toisin kuin morfiinia, nettiä ei ole luontevaa ajatella itsessään addiktoivana.
Kun aineriippuvuuksia ajatellaan addiktion prototyyppeinä, psykoaktiivisia ainesosia sisältämättömät addiktiot jäsennetään helposti eräänlaisiksi aineriippuvuuksien erikoistapauksiksi. Uhkapeliriippuvuutta (gambling disorder) lukuun ottamatta DSM-V-luokitus ohittaakin aineettomat addiktiot tyystin sillä verukkeella, että niitä koskevalta tietämykseltä uupuu vertaisarvioitua evidenssiä.
Kun addiktioita tutkitaan ainekeskisen viitekehyksen ulkopuolella, näyttäytyy etiologia eri tavalla. Addiktoivien ainesosien puuttuessa ongelman psykologiset ulottuvuudet näyttäytyvät olennaisempina.
Onko aineettomissa riippuvuuksissa kyse vain heikommista addiktioista vai muodostavatko ne oman erillisen häiriöluokkansa? Kysymys on merkittävä niin teoreettisesti kuin kliinisestikin, ja voidaan olettaa, että se vaikuttaa jatkossa hoitosuosituksiin.
Ymmärrys addiktioista muuttuu merkittävästi, jos psykiatrian luokittelusysteemejä kehitettäessä addiktiohäiriöiden kategoria kattaisi aineellisten addiktioiden ohella tasavertaisesti myös aineettomat addiktiot, joiden etiologiassa psykologialla on oletettavasti suurempi merkitys. Mikäli aineettomat addiktiot sen sijaan tullaan kategorisesti erottamaan aineettomista addiktioista, tämä vaikuttaa merkittävästi mm. syyntakeisuuden kysymyksiin.
Myös addiktioiden ja pakkohäiriöiden välistä suhdetta voi olla syytä arvioida uudelleen. Keskeinen kysymys koskee tässä sitä, missä määrin addiktiivinen käyttäytyminen on tahdonalaista tai minän hyväksymää (minänmukaista, egosyntonista) toimintaa ja missä määrin se on pakonomaista, tietoisen minän ulkopuolista (egodystonista) toimintaa. Tästäkin on vallalla erilaisia käsityksiä.
Jotain olennaista voi jäädä piiloon
Ainekeskinen ajattelu muokkaa addiktioita koskevaa ymmärrystä tiettyyn suuntaan. Kun addiktiot voimakkaasti rajataan aineriippuvuuksiin, jäsennetään niiden alaisuudessa tai ymmärretään niiden kautta, on mahdollista, että jotain olennaista jää huomaamatta. Psykiatrisen kategorisoinnin tueksi tarvitaan tässäkin filosofisia ja psykologisia analyyseja.
Miten addiktiot yleisesti jäsentyisivät psykiatriassa, jos niiden prototyypiksi ei ajateltaisikaan psykoaktiivisen aineen ja (keskivertoisten) aivojen kausaalista suhdetta, vaan ihminen kokonaisvaltaisemmin: ihminen tuntevana, reaktiivisena, ajallisena ja sosiaalisena olentona? Potilaiden elämäntilannetta, sosiaalista ympäristöä ja persoonallisuutta koskeva ymmärrys kulkee toki yleensä enemmän tai vähemmän mukana myös ainekeskisessä ajattelussa, diagnosoinnissa ja hoitotyössä – usein se vaikuttaa kuitenkin vain taustalla tai rivien välistä.
Jotta näkökulma ei rajoittuisi ainekeskiseen ajatteluun ja diagnosointiin, tätä ymmärrystä olisi tärkeää entistä selkeämmin ja avoimemmin nostaa mukaan keskusteluun.
Joona Taipale
dosentti, FT
Koneen säätiö
Jyväskylän yliopisto, filosofian ja yhteiskuntatieteiden laitos
Julkaistu näkökulma-palstalla Lääkärilehdessä 41/2017.
Kuva: Fotolia
