Luonnossa voidaan erottaa kolmenlaisia ilmiöitä: 1) haavoittuvia tai särkyviä, 2) kestäviä ja 3) sellaisia, jotka vahvistuvat sopivaa rasitusta ja stressiä kohdatessaan.
Korjaava hoito, kuten paikkaus, protetiikka jne. kuuluvat tyypillisesti ensimmäiseen kategoriaan. Kakkosryhmään kuuluu mm. parantava hoito. Kun hoito on annettu, tautia ei enää ole. Kolmanteen ryhmään kuuluisivat rokotukset, jotka suojaavat elimistöä taudin hyökkäyksiltä. Samoin monipuolinen liikunta, koulutus, henkiset harrastukset ja sosiaaliset suhteet vahvistavat elimistöä. Vastaavasti näiden laiminlyönti tekee ihmisistä haavoittuvia ja hauraita.
Toiminnassa tulee pyrkiä kestäviin ja mieluiten sellaisiin tuloksiin, jotka vahvistavat selviytymistä tulevissa haasteissa.
Sama pätee myös toiminnan organisointiin. Terveyden edistäminen kuuluu kolmanteen kategoriaan. Potilasta olisi kyettävä auttamaan selviytymään terveenä elämässään. Suunterveyden kannalta riittävän hyvän suuhygienian oppiminen ja noudattaminen muodostaa keskeisen elämänhallinnan strategian. Mitä luonnonmukaisempi hoito tai toiminta on, sitä kestävämpää ja vahvistavampaa se on.
Voidaan kysyä, onko hampaiden puhdistus sitten luonnonmukaista? Tietysti on: aikaisemmin karkea ravinto ja hampaiden kuluminen huolehtivat riittävästä puhdistumisesta yksilön elinajan. Nykyinen ravinto on pehmeää ja mikrobitoimintaa suosivaa. Hampaiden pinta ei uusiudu, joten luontaista puhdistumista ei tapahdu. Karies ja iensairaudet voivat syntyä ainoastaan sellaisiin kohtiin, jotka eivät puhdistu riittävästi.
Vastaavanlainen mikrobitulehdus voi syntyä myös muualla elimistössä. Jos jalat kastuvat ja likaantuvat eikä niitä pestä eikä kuivata, seuraa pahoja mikrobitulehduksia ja varpaita tai koko jalka voidaan joutua amputoimaan.
Luonnonmukaista hoitoa voidaan tukea tutkittuun tietoon perustuvilla keinoilla. Karieksen hallinnassa tärkein on fluorin käyttö sekä mahdollisesti ksylitoli korvaamaan haitallista sokeria.
Lääkehoitoihin liittyy aina tietty haitallisten sivuvaikutusten riski, joten terveiden ihmisten ennaltaehkäisevään lääkehoitoon on suhtauduttava varauksin. Lääketieteen historia osoittaa, että vakavat haittavaikutukset voivat ilmetä vasta vuosien tai vuosikymmenten käytön jälkeen.
Toisenlainen riski on se, että lääkkeenkäyttö sallii epäterveelliset elämäntavat ja peittää niiden vaikutuksen, jolloin sairauden riski pääsee kasvamaan huomaamatta.
Varhaishoito auttaa vahvistamaan hampaita ja pysäyttämään alkaneen kariesprosessin, ennen kuin pysyviä vaurioita on syntynyt. Suuri korjaavan hoidon tarve osoittaa, että hoito-organisaatio on epäonnistunut terveyden edistämisessä ja varhaishoidossa. Tällaisessa systeemissä tietysti potilas on heikoilla ja haavoittuva. Pitkällä tähtäimellä myös organisaatio rapautuu, koska se epäonnistuu perustehtävässään ja ajautuu lopulta kustannuskriisiin, koska toiminta on tehotonta.
Miten toiminta sitten pitäisi järjestää? Tärkeintä on ajatella potilaan kannalta. Miten neuvoa ja tukea niin, että potilas ei menettäisi terveyttään ja miten vahvistaa potilaan kykyä hallita kariesta ja iensairauksia niin, että ei syntyisi kudosvaurioita?
Mikäli sairauksia syntyy, ne tulisi hoitaa nopeasti ja tehokkaasti.
Onko suuri yksikkö tehokkaampi kuin pieni?
Kysymys on väärin asetettu. Pitäisi ennemmin ajatella, millainen resurssien käyttökombinaatio vähentäisi eniten potilaitten ja organisaation haavoittuvuutta tai auttaisi potilaita ja organisaatiota vahvistumaan ja selviytymään elämän haasteista.
Suuri voi olla vahva joissain asioissa, mutta epäonnistua taas toisissa. Suuri voidaan myös jakaa pieniin, itsenäisiin yksiköihin, jotka ovat ketterämpiä ja kykenevät paremmin vastaamaan paikallistuntemusta edellyttäviin ja nopeasti muuttuviin haasteisiin.
Iso, keskitetty ja standardoitu palveluntuotanto on hyvin haavoittuva palveluammateissa ja erityisesti terveydenhuollossa, jossa keskeistä on henkilökohtainen suhde potilaaseen. Tavoitteenahan ei ole myydä hoitopalveluita tehokkaasti, vaan auttaa ja vahvistaa potilasta, jotta hän selviäisi elämäänsä ja terveyteensä liittyvistä haasteista.
Sen sijaan kilpailu terveyshyödyn aikaansaamisesta olisi toivottavaa ja se vahvistaisi myös hoito-organisaatiota. Tämä edellyttäisi sitä, että myös julkisessa sektorissa voisi toimia melko itsenäisiä yksiköitä, joiden budjetti määräytyisi pääosin potilasmäärän ja tuotetun terveyshyödyn perusteella – ei toimenpiteiden mukaan.
Kilpailussa parhaiten pärjäävät yksiköt voisivat kasvaa ja heikommat joko parantaisivat tulostaan tai sulautuisivat vahvempiin. Vaikka yksittäisen yksikön tilanne saattaa tuntua epävarmalta nykyiseen verrattuna, se on näköharha, koska systeemi haastaa sitä ja pakottaa sen vahvistumaan. Samalla myös kokonaisuus vahvistuu.
Terveyden edistäminen ja varhaishoito ovat toimintalogiikaltaan erilaisia kuin korjaava hoito ja erikoishoito.
Korjaavan hoidon tarvetta esiintyy runsaasti erityisesti aikuisväestössä, koska terveyden edistämisessä ja varhaishoidossa on epäonnistuttu tai niihin ei ole satsattu riittävästi.
Korjaavassa hoidossa potilaan tulisi saada hoito mahdollisimman nopeasti ja ilman jonottamista. Tällainen toiminta on hyvä keskittää riittävän suuriin yksiköihin, joissa on mahdollista hyödyntää modernia tuotannonohjaustekniikkaa ajanvarauksessa ja jonojen hallinnassa. Samoin hoitoprosessit sekä materiaali- ja välinehuolto voidaan keskittää, jolloin saadaan skaalaetuja.
Sen sijaan terveyden edistämisessä ja varhaishoidossa suuri yksikkö on pikemminkin riski. Luonnollisesti korjaavaa hoitoa pitää antaa tarvittaessa kaikissa yksiköissä, mutta se ei ole toiminnan tavoitteena, jos pyritään terveyshyötyyn.
Jorma Jokela
EHL, HLT, ylihammaslääkäri
Jyväskylän kaupunki / Sosiaali- ja terveyspalvelut
Julkaistu Suomen Hammaslääkärilehden numerossa 10/2013.
